Niin se sitten kävi, että kuitenkin päädyin ajamaan Armin tukan lyhyeksi. Peikon turkin kanssa on nyt painittu kohta kaksi vuotta, ja vihdoin viimein siinä alkaa näkyä sitä turkinlaatua mitä oletin näistä vanhemmista syntyvän. Aika rankka turkinvaihtovaihe (tosi pitkä sellainen) alkaa olla takana, ja Armi onkin tämän ajan pärjäillyt todella vähällä harjauksella... pienoinen turnausväsymys on iskenyt aika ajoin. Varsinkin kun en kuulu niihin joiden intohimo on turkinhoito...

Nyt kun Armilla oli jo valmiiksi parturoitu iso läntti kylkeen (märkäpaiseen seurauksena), ehdotti Janne että josko Ampun turkki ajeltaisiin kokonaan lyhyeksi. Valmistelevaa "surutyötä" tein pitkään, ja täytyy sanoa, että päätöksentekoa edesauttoi muutaman nimeltämainitsemattoman briardin esimerkki . Ja toisaalta myös se, että Armin selkään oli tullut alue, missä tuntui olevan ainoastaan pohjavillan tapaista pehmeää karvaa.

Tällä viikolla kävin katsomassa ystäväni melkein uutta koirahoitolaa, joten samalla ajattelin turkin ajelun menevän helposti. Ja niin se sitten kävikin. Kampaus toteutettiin musteterrierin trimmausta noudattaen (yllätysyllätys ystäväni kasvattaa juuri musteterriereitä); karvaa jäi jalkoihin, häntään, päähän (paitsi korviin) sekä mahan alle. Armista tuli aivan ihanan silkkinen lyhytkarva-blondi, ja jotenkin tämä tyyli sopii kyllä Armin persoonaan. Kunnollista sivuprofiili kuvaa en ole ehtinyt ottamaan, mutta alla vähän viitteitä antava naamakuva, sekä hengailukuva pihamaalta.

Niin joo, nuo kotisivujen päivitykset on kyllä hieman jälkijunassa. Aina löytyy jotain parempaa tekemistä...

Hieman nolottaa näin kasvattajan ominaisuudessa ilmoittaa, että tiedotuspuoli on jäänyt hieman puutteelliseksi näyttelytulosten osalta. Armin pennuista Alli (Jolibumerang Biskaya) oli saanut Mäntän näyttelyssä 31.5. viimeisen (kolmannen) SERTinsä sekä ollut ROP! Alli on Armin pentueen "näyttelykonkari", vaikkakin sekin on hyvin harvakseltaan kauneuttaan näyttelyissä esitellyt. Varsin vakuuttavan tasaista tulosta Alli on tehnyt. Eikä ihme; Erään tuomarin sanoja lainatakseni Alli on "hieman liian pitkärunkoinen ollakseen täydellinen". Käsitys täydellisestä on toki tuomari(henkilö-)kohtaista, mutta kasvattajana voin täysin yhtyä tuohon kommenttiin . Onnea Alli ja Tuula ja kiitos aktiivisuudesta!

Ja sitten MH-kuvausasiaan

Vietin viime viikonlopun Turussa (tai paremminkin Kaarinassa) Kennelliiton MH-kuvaustoimitsijakoulutuksessa. Kennelliitto on vihdoin ja viimein saanut MH-kuvauksen ohjelmistoonsa ja kouluttaa nyt järisyttävällä volyymilla toimitsijoita. MH-kuvauksessa jokaikisen toimitsijan on oltava koulutettu, ja toimitsijoita on kolmea eri tasoa (C, B sekä A-tason toimitsijat). Tämä siksi, että MH-kvaus on kehitetty niin että sitä voidaan käyttää myös tieteelliseen tutkimukseen. Eikä se ole mahdollista, ellei jokainen osio luonnekuvauksessa mene jokaikisen koiran kanssa samalla tavalla. Tämä siis huolimatta siitä missä ja milloin kuvaus suoritetaan, sekä kuka kuvauksessa on avustajana. Eli jokainen toiminto on vakioitu, ja kuvaus viedään läpi sekuntikellon kanssa. 

Tämän vuoksi esim. testin leikkiosiot saattavat ulkopuolisen silmin vaikuttaa siltä, ettei esim. testinohjaaja osaa leikkiä koirien kanssa. Tämähän ei suinkaan pidä paikkaansa. Leikkiin houkuttelu tehdään jokaisen koiran kanssa tietyllä tavalla, eikä se anna varaa improvisointiin. Tämä lieneekin suurimpia eroja MH:n ja "perinteisen" luonnetestin välillä. LT:ssähän nykyään mennään täysin koiran ehdoilla. MH:ssa ainoa vaihtoehto koiran "hajotessa" on testin keskeyttäminen. Osioita ei voi muuttaa millään lailla.

No se siitä! Jos (ja kun) lopputentti läpi menee, niin taskussa on C-toimitsija kortti sekä oikeus osallistua B-toimitsijakursille (mihin olenkin jo ilmoittautunut). Oma tähtäin on A-tomitsijaksi asti (testinohjaaja), mutta siihen on vielä pitkä ja (kivinen) tie. Ensimmäinen A-toimitsijakurssi järjestetään marraskuussa tänä vuonna, mutta siihen mennessä on mahdotonta saada tarvittavia testimääriä kasaan (toimiminen 40. koiran kuvauksessa B-tason toimitsijana), sillä kuvauksia on harvakseltaan ympäri maata. Seuraava A-tason kurssi on ensi vuoden lopulla, ja sinnekin taitaa tunkua olla yli äyräiden, sillä A-taso on suoritettava jos mielii kuvaajaksi. Ja kuvaajaksi tuntui haluavan verraten moni ainakin omalta C-kurssiltani. Muutama kurssillinen C- ja B-toimitsijoita on jo koulutettu ennen tätä omaa kurssiani. Itse ilmoittauduin ensimmäiselle kurssille Maaningalle, mutta vaihdoin sen tähän myöhäisempään Kaarinan kurssiin ihan käytännön syistä. Mutta eipä tässä mikään kiire ole testinohjaajaksikaan. B-tason toimitsijallakin on jo tarpeeksi haastavat vastuut etäleikkeineen ja haamuineen.

Ihania muistoja tuli kyllä mieleen tämän viikonlopun aikana. Tämä luonnekuvaus on minulle hyvin lähellä sydäntä. Ja hyvin mieleen muistui tuo kolmen vuoden takainen viikonloppu, kun Tampereella sateessa vietiin läpi 19 koiran luonnekuvaus ruotsalaisten kuvaajiemme avulla. Paikalla järjestämässä oli Sini, Jaana, Susanna ja Janne itseni lisäksi, sekä Kaatialan Heidi (rhodesiankoiraihminen, joka pyyteettömästi auttoi testinohjaajana koko viikonlopun). Meillä oli ihan mielettömän hyvä henki, ja ennen kaikkea saimme olla seuraamassa erilaisten koirien reaktioita tässä testissä. Ainakin itselleni jäi viikonlopusta todella lämpimiä muistoja. Myös se, että Suomi voitti sittenkin euroviisut, vaikka olimme illalla liian väsyneitä asiaa todistamaan.

Viime viikonloppu vierähti UPJ:n järjestämällä kevätleirillä. Leirillä saatiin kyllä varsin ammattitaitoista opastusta jälkimaailman salohin. Jennyn Jukka oli lupautunut kouluttajaksi, ja kiitettävästi jaksoi Jukka paneutua jokaiseen jälkikoirakkoon, vaikka välillä varmaan pudistelikin päätään epätoivoissaan (lähinnä ainakin allekirjoittaneen kohdalla). Tosin lauantaina iltapäivällä saatiin kuin saatiinkin Peku jäljestämään melkein jokainen askel peltojäljestä. Sunnuntaina taas provosoitiin kiirettä esiin, jotta päästiin sitä sitten korjaamaan ajattamalla hutiloidusti jäljestetty jälki uudelleen.

Leiriltä lähtiessään Jukka huikkasi ne maagiset läksiäissanat: "Olkaa ahkeria!" ... Niinpä  eipä se kai paljoa muuta vaatisi...

Ennen leiriä huomasin Armin rapsuttelevan oikeaa kylkeään niin, että siihen oli muodostunut jo pieni takku. Tarkempi tutkailu osoitti, että Armin selässä oleva talipatti oli tulehtunut ja reippaasti. Tuo talipattihan on ollut paikallaan jo muutaman vuoden, ja olen sitä aika-ajoin puristanut (ikäänkuin finniä). Naapurin eläinlääkäri, Stina, sanoi aikanaan, että se voi kyllä joskus tulehtua. Ja se "joskus" tuli eteen nyt. Ajattelin, että koiralle pitää nyt ainakin antibiootti saada "päälle", joten vei Armin Stinan vastaanotolle. Stina puristi pattia ja sieltä tursusi törkeän pahanhajuista märkää ... yök! Näin oli koira rauhoitettava ja huuhdottava koko märkäontelo betadinella. Antibioottikuuri todella saatiin ja Armille kalju läikkä selkään. Karvat ajeltiin omasta toiveestanikin ihan surutta, jotte patti paranisi paremmin. Näin siis meillä ... patti toisensa jälkeen...

Ja vaikka itselleni pyhästi lupasin, että eläinluku on nyt täynnä ... niin viime viikolla perheeseemme muutti itämainen lyhytkarva poika. Ihastuin tämän pojan emään (lähinnä luonteeseen) täysin, ja kun pentuja oli tulossa niin se oli menoa. Poika on kuin kopio äidistään, ainakin ulkomuodoltaan, mutta vaikuttaa olevan sitä myös luonteensa puolesta. Ihana mies! Roni-Ronttimus!

Tämä nyt ei liene kenellekkään mikään yllätys, ettei se hetkellinen treeni-into jaksanut kauaa kantaa. Jälkikurssilla tosin on käyty, sekä pääsiäisen aikaan tein jopa kolme jälkeä omaan metsään. Näistä yksi (se keskimmäinen) meni ihan ok ja kaksi muuta ihan järkyttäväksi ryysäämiseksi. Jälleen päätin, ettei jälkiä enää tehdä kotimetsään

Jotenkin näiden ryysimisien jälkeen päätin olla tekemättä mitään ilman Kikan valvovaa silmää. Seuraavalla kurssikerralla Peikolle sitten taottiin hieman malttia päähän. Ja välillä (=usein) on kyllä tuntunut siltä, ettei tuosta Peikosta IKINÄ tule mitään. Peikko on liian kauan saanut toteuttaa itseään, eli jäljestää ja jahdata kissoja sekä muuta riistaa omatoimisesti omassa pikku metsässään. Peikolle jäljestäminen tarkoittaa sitä, että jäljestetään korkealla nenällä ja jos silmiin osuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa, niin se täytyy tarkistaa. Sehän voi vaikka olla puskassa kyyristelevä KISSA. Peikon mielestä jäljestäminen päättyy siihen, että jäljen päästä lähtee joku juokseva otus, jota saa sitten palkaksi jahdata niin kauan kunnes se kiipeää puuhun. Ruoka syödään jossain ihan muualla.

Alkaa varmaan kuulostaa siltä, ettei Peikosta todellakaan tule ikinä yhtään mitään. No viime kerralla jälkikurssilla Peikko kuitenkin esitti yllättävän keskittynyttä jäljestämistä. Kikkakin kysyi mitä tuolla koiralle on tapahtunut . No polut vetää edelleen puoleensa enemmän kuin jälki, pää nousee vähän väliä tarkistelemaan ympäristön "tilaa" ja muutenkin tosiasia on, ettei Peikosta todella enää mitään mestarijäljestäjää saa. Eikä epäilystäkään etteikö tuon kanssa hakattaisi vielä monta kertaa päätä petäjään. Ihan kiva kuitenkin, että edes jotain edistymistä tapahtuu.

Ja toisaalta, vaikka Peku ei ole mikään metsien jälkikuningas on se kuitenkin vallan mainio perhekoira. Se toimii väsymättömänä jalkapallomaalivahtina omille ja naapuruston pojille, ja jaksaa antaa joka aamu ainakin kymmenen pientä aamupusua. Ihana herra-hömppä totisen äitinsä vastapainoksi.

Niinhän se sitten kävi, että Armi keräsi juoksun aikaan hoidossa ollessaan sen verran vararavintoa, että sai järjestettyä itselleen valeraskauden. Kellontarkasti rouva jälleen kerran synnytti ... vinkulelun, tai tällä kertaa itseasiassa kaksi. Ensin Armi jakoi äidin rakkautta siniselle vinyylikoiralle (jolta puuttuu toinen korva). Tältä pennulta puuttui kuitenkin myös yksi olennainen ominaisuus ... siinä ei ole toimivaa vinkua.

Myöhemmin iltapäivällä Armi löysi toisen pennun; Vinkuvan vinyylilaaman . Tämä sattuu olemaan Peikon lempilelu, ja sen vuoksi ollutkin välillä "hyllyllä", sillä Peikkohan vinguttaa lelujaan aamusta iltaan, jos niitä ei välillä ota pois. Armi riemastui hoivaa vaativasta laamasta sen verran, että melkein unohti sinisen korvapuoli-pentunsa. Siis melkein...

Tätä riemua on nyt katseltu kaksi päivää. Peikon on vaikea ymmärtää, että Armi vaan pitelee suussaan (ja hellästi vinguttaa) hänen lelua, eikä halua leikkiä . Kertaalleen Peikko pääsi laamaa vinguttamaan (ja vinguttikin ihan täysiä). Armi juoksi paikalle, ja työnsi päänsä ihan kiinni Peikon päähän ... ikään kuin painostaen Peikkoa pudotamaan laaman suustaan. Ja näin kävi; Peikko huomasi, ettei vinguttaminen kannata ja aukaisi leukansa. Armi laski päänsä salamannopeasti laaman päälle (suojellakseen ressua Peikko-hirivöltä). Ja kun Peikko astui sivuun, poimi mamma lapsensa hellästi ylös ja juoksi pukuhuoneeseen omaan pesäänsä tarkistamaan pentunsa kuntoa.

Tämä on Armin kuudes (ja suunnitelmien mukaan viimeinen) juoksu. Kolmesta Armi on tehnyt valeraskauden ja yhdestä ihka oikeat pentuset (tosin silloinkin synnytti vinkulelun päivää ennen oikeita pentuja). Aiemmin olen samantien ottanut lelut pois ja kääntänyt Armin huomiota muuhun tekemiseen. Nyt kun tämä oletettavasti on SE viimeinen vinulelupentue, en ole vielä raaskinut tätä riemua lopettaa. Ehkäpä tässä loman aikana orientoidutaan johonkin muuhun kuin vinyylilamaan. Kiitos vaan Jennylle ... nämä molemmat vinyylipennut ovat tulleet tuliaisina Turusta .

No sitten (yleisön pyynnöstä) pieni katsaus Peikon jälkiräpellyksiin. Kurssi siis alkoi vaikka lunta on edelleenkin maassa. Tällä ei nyt hirveästi merkitystä liene näissä ekoissa jälkiharjoituksissa. Kyseessä on kuitenkin jälkialkeet, mikä sopii hyvin meidän osaamistasoon. Suurin apu kurssilla onkin siitä, että Kikka kulkee jokaisen perässä ja kommentoi, jos omat hoksottimet ei ihan  toimi.

Ensimmäisellä kerralla Peikko-peräkammarin poika oli kierroksilla jo siitä, että pääsi edes kerran elämässään jotain tekemään. Näin ollen keskittyminen ekalle jäljelle jäi hieman hmm... vaillinaiseksi. Itsekin "unohdin" koiran lähdössä rauhoittaa, joten kevään ensimmäinen jälki meni tempoiluksi. Ryysätessään jälkeä pitkin Peikko sai aikaan itselleen vaihtelevia "pakotteita", joiden seurauksena Peikko aina ajoittain pysähtyi ja nosti pään ylös kysymysmerkkinä. Peikko ei myöskään syönyt jäljeltä namin namia. Tämä ei varmasti johtunut siitä, että Peikkoa ei olisi huvittanut. Todennäköisesti Peikko oli NIIN kierroksilla ettei vaan pystynyt syömään.

Toisella kurssikerralla olin jo takonut päähäni sen, että a) koira rauhoitetaan, ja b) itse keskityn edes vähän siihen mitä tapahtuu . Tällä kertaa tehtiin kaksi jälkeä, joista jälki numero kaksi meni jo vallan mallikkaasti (Peikoksi). Peikko rauhoitettiin maahan ennen lähtöä, mikä tuntuisi sopivan Pekulle. Kovasti vauhtia on vieläkin, mutta muutaman namin Peikko pystyi jo syömäänkin jäljeltä. Selvästi huomaa, että vaikka Peikko "osaa" jäljestää (ainakin kissanjälkiä), niin se ei ollenkaan tiedä mitä siltä jälkimetsässä odotetaan. Tässä taas varmasti auttaisi säännönmukainen harjoitus. JOS olisin tosi reipas niin ottaisin nyt lomalla Peikon kanssa jälkeä aamuin illoin, niin että ruoka tulee vain jäljeltä. Kuulostaa hieman turhan haastavalta , vaikkakin toimivalta...