Viime perjantaina illalla huomasin, ettei Armi ollut lainkaan normaalissa päivystyspaikassaan oven ulkopuolella. Etsiskelimme Armia pihalta, ja se löytyikin läähättävänä autokatoksesta. Koska päivä oli ollut kuuma, ajattelin Armin mahdollisesti kärsineen helteestä ja päätin katsoa josko viilenevä  yö toisi helpotusta mummokoiran vointiin. 

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan yöllä Armi alkoi oksentamaan lähinnä edellisenä päivänä syötyjä luita. Armi oksensi koko yön, ollen aamulla jo niin heikko, ettei se enää jaloilleen päässyt. Armi ei enää edes välittänyt oksennuksesta, vaan laski päänsä oksennukseen, jos en ehtinyt työntämään pyyhettä tai talouspaperia väliin. Parhaina kertoina sain paperin alle, ja ehdin nykäistä oksennukset pois ennen kuin koira laski päänsä maahan. Aamuun mennessä oksennus haisi jo ihan ulosteelta ja pahasti alkoi näyttää siltä, että kyseessä olisi suolitukos.

Tätä epäilystä tuki Armin mahasta keväällä löytynyt möykky, jota kävin lääkärissä näyttämässäkin. Vahvimmaksi epäilyksi tuolloin jäi lihaskasvain, koska möykky ei tuntunut olevan missään sisäelimessä kiinni, eikä koiralla ollut kipuja sen vuoksi. Armi maha oli toiminut säännöllisesti ja normaalisti, joten möykyn suhteen jäätiin seurantalinjalle. Nyt tuona yönä tajusin kirkkaasti kuinka tyhmä olin ollut antaessani vanhan koiran syödä luita, varsinkin jos mahassa on mitään epämääräistä. Armi oli muutaman viikon aja syönyt hieman hitaasti (mikä oli poikkeuksellista), eikä Armi syönyt enää esim. jäävuorisalaattia, mikä oli Armin ehdoton lemppari. Näytti siis siltä, että möykky tai joku muu ahtautti suolta niin, että luut aiheuttivat sen lopullisen tukoksen.

Aamulla soitin heti Vantaan eläinlääkäripäivystäjälle. Heidän RTG-laite oli rikki, joten hän ohjasi soittamaan "Aistiin". Aistissa päivystävä eläinlääkäri paiski töitä ilman hoitajaa, ja pitkän odotusajan jälkeen sain lääkärin puhelimeen. Hänellä oli päivtystyksiä puoli kahteen asti, joten otin tuon ensimmäisen mahdollisen ajan sillä ajatuksella, että yritän saada aikaisemman ajan jostain muualta. Soitin Apexiin, jossa ei ollut yhtään aikoja, mutta eläintenhoitaja oli sitä mieltä, että koira tulee saada heti hoitoon. Joo ... se oli käynyt mielessä...prkl...

Apexista ohjattiin soittamaan EKK:lle, jos he tässä tilanteessa ottaisivat koiran hoitoon. Soitin sinne ... juu - ei käy. Tarvitaan lähete Vantaan päivystävältä. Yritin saada Vantaan päivystävää kiinni noin tunnin ... ei vastausta (hänelläkään ei siis ole eläintenhoitajaa apunaan, joten hän ei vastaa, jos on kiinni). Kaiken tämän episodin aikana siivosin oksennuksia ja laskin koiran hengitysfrekvenssiä ja vaihdoin vettä juomakuppiin, jossa oli aina jokaisen juomakerran jälkeen oksennusvettä. Lopulta kello alkoi olla yli puolenpäivän, ja päätin tyytyä Aistin päivystyksestä tarjottuun aikaan. Vantaan kaupungin eläinlääkärikin soitti takaisin joskus kolmen-neljän välillä iltapäivällä ... koira oli silloin jo lopetettu - kiitos!

Aistissa eläinlääkäri totesi koiran olevan niin huonossa kunnossa, ettei sille voinut antaa kunnon ennustetta, jos leikkaukseen lähdettäisiin. Olen aina yrittänyt pitää kiinni siitä, että oman surun vuoksi koiran tuskaa ei pitkitetä, joten vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut.

Armi lähti niin saappaat jalassa, kuin vanha koira voi lähteä. Vaikka kotioloissa Armi oli rauhoittunut ruoka-aikoja vahtivaksi vanhukseksi, niin lenkille mukaan lähti aina sama touhutäti, joka jaksoi repiä remmiä aina, jos "tilanne sitä vaati". Itse olin laskeskellut Armilla olevan ainakin pari laadukasta elinvuotta vielä jäljellä. Toisin kävi, ja meillä on ihan karmea ikävä. 

Kukaan ei enää syö meidän salaatin kantoja, kukaan ei revi keittiöpyyhkeitä, kukaan ei muistuta koirien ruoka-ajoista (Peikko raukka), eikä kukaan enää vahdi olohuoneen nojatuolista meidän pihan liikennettä. Jokainen päivä tuo jonkun muiston eteen. Viime lauantaina tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta hoitaa lupaamani kehätoimitsijan pesti briardien mestaruustokossa. Taktisesti jätin tämänkin kirjoituksen kirjoittamatta, jotta asiasta en juurikaan joutuisi tapahtumassa puhumaan. Mestistokot meni kuitenkin hyvin (ainakin siis omalta osaltani), ja siis toki monen muunkin osalta. Tavallaan lohduttavaakin oli nahdä Armin lapsenlapsia (Peikon tyttäriä) tokokehässä. Elämä jatkuu ... 

Hyvää taivasmatkaa Armi <3