katastrofielämää ja suvantohetkiä

Armi 16.2.2003-29.6.2013

2013-07-06T20:19:10+03:00

Viime perjantaina illalla huomasin, ettei Armi ollut lainkaan normaalissa päivystyspaikassaan oven ulkopuolella. Etsiskelimme Armia pihalta, ja se löytyikin läähättävänä autokatoksesta. Koska päivä oli ollut kuuma, ajattelin Armin mahdollisesti kärsineen helteestä ja päätin katsoa josko viilenevä yö toisi helpotusta mummokoiran vointiin.

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan yöllä Armi alkoi oksentamaan lähinnä edellisenä päivänä syötyjä luita. Armi oksensi koko yön, ollen aamulla jo niin heikko, ettei se enää jaloilleen päässyt. Armi ei enää edes välittänyt oksennuksesta, vaan laski päänsä oksennukseen, jos en ehtinyt työntämään pyyhettä tai talouspaperia väliin. Parhaina kertoina sain paperin alle, ja ehdin nykäistä oksennukset pois ennen kuin koira laski päänsä maahan. Aamuun mennessä oksennus haisi jo ihan ulosteelta ja pahasti alkoi näyttää siltä, että kyseessä olisi suolitukos.

Tätä epäilystä tuki Armin mahasta keväällä löytynyt möykky, jota kävin lääkärissä näyttämässäkin. Vahvimmaksi epäilyksi tuolloin jäi lihaskasvain, koska möykky ei tuntunut olevan missään sisäelimessä kiinni, eikä koiralla ollut kipuja sen vuoksi. Armi maha oli toiminut säännöllisesti ja normaalisti, joten möykyn suhteen jäätiin seurantalinjalle. Nyt tuona yönä tajusin kirkkaasti kuinka tyhmä olin ollut antaessani vanhan koiran syödä luita, varsinkin jos mahassa on mitään epämääräistä. Armi oli muutaman viikon aja syönyt hieman hitaasti (mikä oli poikkeuksellista), eikä Armi syönyt enää esim. jäävuorisalaattia, mikä oli Armin ehdoton lemppari. Näytti siis siltä, että möykky tai joku muu ahtautti suolta niin, että luut aiheuttivat sen lopullisen tukoksen.

Aamulla soitin heti Vantaan eläinlääkäripäivystäjälle. Heidän RTG-laite oli rikki, joten hän ohjasi soittamaan "Aistiin". Aistissa päivystävä eläinlääkäri paiski töitä ilman hoitajaa, ja pitkän odotusajan jälkeen sain lääkärin puhelimeen. Hänellä oli päivtystyksiä puoli kahteen asti, joten otin tuon ensimmäisen mahdollisen ajan sillä ajatuksella, että yritän saada aikaisemman ajan jostain muualta. Soitin Apexiin, jossa ei ollut yhtään aikoja, mutta eläintenhoitaja oli sitä mieltä, että koira tulee saada heti hoitoon. Joo ... se oli käynyt mielessä...prkl...

Apexista ohjattiin soittamaan EKK:lle, jos he tässä tilanteessa ottaisivat koiran hoitoon. Soitin sinne ... juu - ei käy. Tarvitaan lähete Vantaan päivystävältä. Yritin saada Vantaan päivystävää kiinni noin tunnin ... ei vastausta (hänelläkään ei siis ole eläintenhoitajaa apunaan, joten hän ei vastaa, jos on kiinni). Kaiken tämän episodin aikana siivosin oksennuksia ja laskin koiran hengitysfrekvenssiä ja vaihdoin vettä juomakuppiin, jossa oli aina jokaisen juomakerran jälkeen oksennusvettä. Lopulta kello alkoi olla yli puolenpäivän, ja päätin tyytyä Aistin päivystyksestä tarjottuun aikaan. Vantaan kaupungin eläinlääkärikin soitti takaisin joskus kolmen-neljän välillä iltapäivällä ... koira oli silloin jo lopetettu - kiitos!

Aistissa eläinlääkäri totesi koiran olevan niin huonossa kunnossa, ettei sille voinut antaa kunnon ennustetta, jos leikkaukseen lähdettäisiin. Olen aina yrittänyt pitää kiinni siitä, että oman surun vuoksi koiran tuskaa ei pitkitetä, joten vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut.

Armi lähti niin saappaat jalassa, kuin vanha koira voi lähteä. Vaikka kotioloissa Armi oli rauhoittunut ruoka-aikoja vahtivaksi vanhukseksi, niin lenkille mukaan lähti aina sama touhutäti, joka jaksoi repiä remmiä aina, jos "tilanne sitä vaati". Itse olin laskeskellut Armilla olevan ainakin pari laadukasta elinvuotta vielä jäljellä. Toisin kävi, ja meillä on ihan karmea ikävä.

Kukaan ei enää syö meidän salaatin kantoja, kukaan ei revi keittiöpyyhkeitä, kukaan ei muistuta koirien ruoka-ajoista (Peikko raukka), eikä kukaan enää vahdi olohuoneen nojatuolista meidän pihan liikennettä. Jokainen päivä tuo jonkun muiston eteen. Viime lauantaina tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta hoitaa lupaamani kehätoimitsijan pesti briardien mestaruustokossa. Taktisesti jätin tämänkin kirjoituksen kirjoittamatta, jotta asiasta en juurikaan joutuisi tapahtumassa puhumaan. Mestistokot meni kuitenkin hyvin (ainakin siis omalta osaltani), ja siis toki monen muunkin osalta. Tavallaan lohduttavaakin oli nahdä Armin lapsenlapsia (Peikon tyttäriä) tokokehässä. Elämä jatkuu ...

Hyvää taivasmatkaa Armi <3

Anafylaksia Armi

2013-01-06T13:57:01+02:00

Jos nyt viime kirjoituksessa selvitin kuinka hyvässä kunnossa Armi on, niin nyt voin kyllä todeta Armin vanhentuvan silmissä. Jos sen haukkuherkkyys oli jo syksyllä hieman lisääntynyt, niin nyt se saattaa jäädä sijoilleen haukkumaan, jos joku on esim. ovella. Eli se ei ryntää paikalle, vaan lähettää juoksupojan tekemään analyysiä tulijasta. Ärsyttävintä on, että Armi itse ei luota Peikon diagnoosiin, vaan haukkua louskuttaa, kunnes saa näköhavainnon tulijasta. No tätä nyt ei ihan joka kerta tapahdu, mutta hieman järkyttynyt olin kun huomasin Armin tyytyvän tämmöiseen ratkaisuun.
Samaten säälittävää katseltavaa on kun Armi riemuissaan hyppää sängylle painimaan Jannen kanssa, mutta hyppy jääkin hieman lyhyeksi. Koiramummo jää roikkumaan puoleenväliin, nolouden ja hämmennyksen valtaamana.

Armi on minulle ensimmäinen koira, joka ei ole lähtenyt saappaat jalassa. Hippu (rwu) sekä Pummi (bru) lähtivät molemmat aikoinaan juuri ennen yhdeksän vuoden ikää. Molemmat näennäisesti vielä hyvässä kunnossa ... yhden hetken muuttaessa koiran kuolemansairaaksi syöpäpotilaaksi, jonka tuskaa ei ollut syytä pitkittää. Näin ollen olen saanut nauttia vanhojen koirien läsnäolosta ilman vanhuuden mukanaan tuomia vaivoja arjessa. Ja voi kuinka se tuntuukaan armottomalta nähdä vahvaakin vahvempi narttu vanhana ja heikkona

Nyt syksyllä tapahtui ihan käsittämätön juttu, josta en vieläkään oikein ole selvillä mitä oikein tapahtui. Peikko on syksyn mittaan rapsutellut korviaan, ja vaikka koirat söivät hyvälaatuista ja varsin allergeenitonta (ei vehnää, ei nautaa jne.) ruokaa, ajattelin kokeilla, josko kyse olisi ruokamerkin aiheuttamasta kutinasta. Tai lähinnä siis jos käyttämässäni ruokamerkissa olisi joku komponentti, joka tätä kutinaa provosoisi. Aloitin ruoan vaihdon laittamalla vanhaa ja uutta ruokaa puolet-ja-puolet tyyppisesti. Nämä eivät ole koskaan olleet ruokien vaihdosten suhteen mitenkään herkkiä, joten melko nopsaan tahtiin ruokamerkit pystyy vaihtamaan uuteen.
Seuraavana yönä kuitenkin Armi pyysi ulos ainakin 5 kertaa, ja kuvittelin sen mahan menneen tällä kertaa sekaisin ruokamerkin vaihdoksesta. Yöllä pistin myös merkille, että Armi hinkkasi tassulla kuonoaan. Painoin asian mieleen, koska ajattelin Armin karvojen mahdollisesti kasvaneen silmiin, ja päätin leikata ne kunhan aamu valkenisi.
Aamun valjettua selvisi, että Armi ei suinkaan mennyt ulos löysän vatsan vuoksi. Se säntäsi syömään ruohoa! Seuraavaksi otin käteeni sakset Armin silmäkarvoja ajatellen. Ja järkytyksen järkytys, kun nostin Armin otsatukkaa. Armin silmien sidekalvot oli turvonneet niin, että geelimäinen massa tursusi ulos silmästä. Silmän sulkeminen oli käytännössä mahdotonta, ilman että tuvonnut sidekalvo jäi luomien väliin. Laskeskelin mielessäni kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Ainoa järkevä selitys oli anafylaktinen reaktio (ajattelin ruohon syömisen liittyneen nielun turvotuseen) ... ja reaktion aiheuttajaksi epäilykset kohdistuivat vaihtumassa olevaan uuteen ruokaan. Tämä tuntui kyllä hassulta, sillä Armi ei ole ikinä ollut allerginen millekkään ruoka-aineelle, ja kyseessä oli erittäin "käytetty" ruokamerkki. Tähän kuitenkin päädyin, ja päätin syöttää loppusäkin vain Peikolle, ja Armin kohdalla pysyä visusti vanhassa. Sen verran karuja anafylaksia esimerkkejä ole työssäni nähnyt, että tiedän kyseessä olevan hengenvaarallisen tilan. Tila kuitenkin kehittyy huippuunsa nopeasti alkamisen jälkeen, joten Armin kohdalla pahimmat hetket olin nukkunut autuaasti omassa sängyssä. Näin ollen heitin koira-vanhukselle kitusiin kyytablettia, lähinnä turvotuksen laskemiseksi.
Töissä kertasin tätä yhden anestesialääkärimme kanssa, ja hän kehoitti heittämään pois koko säkin ja varaamaan nesteytysvälineet kotiin vastaisuuden varalta. Kumpaakaan en siis saanut tehtyä. Sinnikkäästi syötin Peikolle tätä "uutta" ruokaa, eikä siinä tosiaan mennyt kuin viikko, kun tajusin antaneenni koirien kupit väärin päin. Armille Pekun ruoan ja Peikolle Armin . Vahinko oli siis jo tapahtunut. Sinä yönä Jannekin oli poissa, joten pyysin Armin viereen nukkumaan. Näin heräisin ajoissa, jos jotain oireistoa ilmenisi. Huonosti nukutun yön jälkeen sain kuitenkin todeta, että mitään oireita ei ollut tullut. Eli kyse ei siis ollut ruoka-aineen aiheuttamasta anafylaksiasta. Mutta mikä tuon reaktion sitten aiheutti??? Sitäpä en todellakaan ymmärrä. Ehkä aika tuo vastauksia ... siitä olen melkein varma, että jostain tuo oli ennakkovaroitus. En vain ole saanut pähkäiltyä, mihin tuo voisi viitata.
Toinen mikä Armissa hieman huolestuttaa on se, että Armi on alkanut läähättämään ajoittain. Armi ei ole koskaan läähättänyt paljoa. Tosi kovassa fyysisessä rasituksessa kyllä, mutta ei niidenkään jälkeen kovin pitkään.
Armilla on tapana herätä ensimmäiseen jääkaapin oven avaukseen, ja nykyään kun se kaapin viereen itsensä kampeaa, alkaa se läähättämään. Juurikaan muulloin se ei tosin vieläkään läähättele, mutta tuo aamuläähätys on minusta huolestuttavaa. Täytynee varata Armille lääkäri, jotta ainakin sydän tulisi kuunneltua. Mitään yskimisiä tms. ei ole ollut, mutta tosiaan takaraivossa tuo omituinen kudosturvotus-episodi.

Itse olen aina lämmennyt koiravanhuksille, ja edelleenkin vanhan koiran kanssa eläminen on niin kullan arvoista aikaa. Valitettavasti kuitenkin taka-alalla painaa vanhuuden vaivat sekä se väistämätön tosiasia, että yhteinen aika ei ole ikuista. Armi tosiaan täyttää ensi kuussa 10 vuotta, ja toivon, että se saa elää lopun elämänsä suhteellisen hyvässä kunnossa. Riippumatta siitä miten paljon aikaa sillä on jäljellä

Se luvattu kuva

2012-09-24T18:43:01+03:00

Vihdoin ja viimein pääsin koneelle sen verran, että sain ladattua kuvia tänne blogiin. Pekun kuvat otettu siis iPadillä, joten kuvakulmat ja mittasuhteet hieman mäessä, mutta kyse olikin nyt tästä uudesta kampauksesta. Niin ihana tuon kanssa on metsissä juoksennella, kun kotiin tulee ihan vain muutama risu (kopallisen sijaan). Saa nähdä kuinka meidän käy ... jääkö tämä Peikon pysyväksi kampaukseksi, vai yritetäänkö meillä vielä kasvattaa hevitukkaa. Mutta tässä siis Peikko lyhyt tukkaisena versiona.

Ja se omituisilla mittasuhteilla varustettu seisomakuva

Jos nyt pitkästä aikaa sitten päivittelisi vähän Arminkin kuulumisia. Armihan on varsin hyvässä kunnossa, mutta tänä syksynä on alkanut näkyä merkkejä siitä, että Armi alkaa olla jo veteraani-ikäinen rouva. Armi riehaantuu tarpeen tullen kuten nuoruuden päivinä, mutta silloin tällöin riehaantumiset kostautuu lievällä jäykkyydellä jälkikäteen. Lisäksi Armin haukkuherkkyys tuntuu lisääntyneen viimeisen puolen vuoden sisällä huomattavasti. En ole koskaan ajatelut Armin olevan millään lailla kova haukkumaan, vaikkakaan ei se kyllä vieraille haukkumattakaan jätä. Lähinnä siis toimittaa haukullaan vahtikoiran tärkeää tehtävää, ilman turhia länkytyksiä. Viimeaikoina Armilla on käynyt muutaman kerran niin, että se on luullut jonkun tulevan ja alkaa haukkua ihan vaan ajatusta. Ja minä en varsinaisesti pidä koiran haukusta ... en ainakaan turhasta sellaisesta. Pientä neuvottelua on siis vanhan rouvan kanssa asiasta käyty. Lienee kuitenkin pakko vaan hyväksyä, että vanhuus tekee tehtävänsä tällekkin rauta-rouvalle.
Toivotaan, että meidän vähäiset vanhuuden vaivat pysyisivät näissä. Aika vaikea ymmärtää, että Armi täyttää helmikuussa jo 10 vuotta .

Luovutustappio

2012-08-03T22:21:01+03:00

Oletettavaahan tämä oli, mutta en toki ollut ajatellut ihan näin varhain luovuttavani tämän asian kanssa. Todellisuus Peikon turkin kanssa tuli kuitenkin eteen, kun vietimme ihka ensimmäistä kertaa "etelän lomaa" koko perheen voimalla. Ja kun kerran lähdetään, niin oltiinkin sitten melkein kolme viikkoa reissussa.

Eläinten hoidot oli sovittu, ja Peikon osaksi jäi täysihoito Jannen siskon (Minnan) luona Pyhtäällä. Lupasin, ettei Peikkoa tarvitsisi kammata. Urakoisin sen sitten auki reissun jälkeen. Minna taas oli luvannut Peikolle, että tämä pääsisi joka päivä Piina-siskonsa kanssa uimaan, ja tämä lupaus oli pitänyt.

Jokapäiväinen uinti teki tehtävänsä, ja Peikon turkki (varsinkin jaloista) oli niin umpitakussa, että jouduin turvautumaan saksiin. Lopputulos oli niin roisi, että asiaan viikon arvottuani, päätin ajaa turkin alas kokonaan. Itkua nieleskellen ajelin Pexun komeaa turkkia, hokien mielessäni turkin kasvavan todella nopeasti takaisin. Lopulta Peikosta kuoriutui kuitenkin niin suloinen rimppakinttu, että en ole enää varma haluatko sille edes turkkia takaisin. No sitä on turha miettiä nyt kun turkki on muutaman sentin pituinen. Kaunis tuo on lyhytturkkisenakin, ja miksi ei olisi, kun rakenne kestää uimapukukierroksen.

Uusitalon Minnan kanssa tästä turkinhoitotoimenpiteestä jo keskustelinkin, ja olen kyllä saanut viestiä, ettei kaikki "Peikko-fanit" ole ihan tyytyväisiä tähän ratkaisuun. No mutta Peikko tuntuu olevan :) eipä kiristä takut kainalossa, kun painelee pitkin peltoja pupujen perässä.

Kuten kaikki lienevät huomanneet meidän päivitysvauhti ei päätä huimaa. Tässä vajaan vuoden aikana onkin tapahtunut niin paljon, etten varmasti edes muista kaikkea. Ylpeinä ollaan Peikon kanssa saatu seurata Boreabrie-kennelin Peikkolasten varttumista. Minna sai kaikille pennuille mahtavat kodit. Varsin positiivisia pakkauksia tuntuvat olevan, mutkattomia ja reippaita ihmisiä kohtaan. Pentueeseen on siunaantunut jo nuorella iällä mukavasti näyttelymenestystä ja tottelevaisuuskehiinkin on ehtiväisin jo kerennyt hienolla menestyksellä.

Tämän kesän pentu-uutinen on meidän osalta ollut Ellin (Jolibumerang Bodil) pentue. Armista tuli siis kolmatta kertaa isoäiti, kun Susanna toteutti haaveensa, ja teki itselleen harrastuskoiran. Siinä samassa syntyi neljä muutakin pentua, jotka nekin ovat nyt jo löytäneet omat harrastavat kotinsa. Tässä pentueessa molemmat vanhemmat ovat varsin työorientoituneita, mikä ei suinkaan aina meidän rodussa tarkoita sitä, että pennut olisivat vanhempiensa kopioita. Yksi pennuista kuitenkin herätteli sen verran muistoja Armin lapsuudesta, että veikkaan siihen pentuun hulahtaneen jonkun verran taisteluhalua. Siis semmoista tosikkotaisteluhalua, jota ei briardeissa ihan joka päivä näe. No mitään syväluotaavaa analyysiä ei pysty tekemään pienten pentujen käyttäytymisestä, varsinkaan muutamien tuntien perusteella. Mutta aika näyttää.

Jotenkin näitä muiden ihmisten jalostuksen tuotoksia on niin mukava seurata, kun henkilökohtaisesti tuntee takana vaikuttavia koiria. Ja koska luonteen jalostaminen ei ole se helpoin asia koiranjalostuksessa, on niin mielenkiintoista nähdä mitä Elli ja Onni itsestään jättävät pentuihinsa.

Tässä on nyt vuoden aikana nähty, että Peikon vilkkaus ja saalisvietti on ainakin jossain määrin joihinkin pentuihin siirtynyt. Toisaalta taas myös vaikuttaa siltä, että Peikko on myös jättänyt hermorakannettaan ja mutkatonta suhtautumistaan ihmisiin. Toki tuo viimeksimainitttu myös kertautuu äidin puolelta.

Aika näyttää miten murkkuikä ja muut elämänkolhut näihin junioreihin vaikuttaa, mutta ainakin lähtökohtaisesti varsin onnistunutta porukkaa koko pentue.

Minnalle lupasin kuvia Peikosta sporttiturkissa, mutta toistaiseksi en ole kameraa käteeni saanut otettua. Espanjan reissun kuvatkin on vielä kameran muistikortilla, joten kuvan ottaminenkaan ei takaa sitä, että se tänne jossain vaiheessa saataisiin. Mutta lupaus on lupaus, joten yritän kunnostautua kuvan ottamisessa.

Jatkoa odotellessa ...

Selectionnea kotona ja maailmalla

2011-09-21T09:29:01+03:00

No niin ... koska lukijatkin alkavat jo huomauttelemaan hitaasta päivitystahdista , niin täytynee kirjailla jotain ylös muistin perukoilta.

Jos nyt aloitetaan vaikka omasta erkkari-selectionne-tapahtumasta. Itse en ollut tänä vuonna(kaan) koiria paikalle ilmoittanut. Niinpä, minkä koiran olisinkaan ilmoittanut ... sillä Peikollehan lupasin jo armahduksen näyttelyistä ja Armihan on totaalikesäturkissa. No mutta omat koirat siis jäivät kotiin, ja näin ollen pystyin lupautumaan myös töihin tapahtumaan. Annamari arpoi minulle pestin sel-tapahtuman kehäsihteerinä, joten erikoisnäyttelypäivän sain olla paikalla ihan turistina.

Marika tunnollisena kasvatinomistajana päätyi taas tuomaan Hiisin paikalle. Mielessä Marikalla oli erkkariin osallistuminen, mutta koska Hiisi täyttää Suomen selectionnen vaatimukset katsoin itse antoisammaksi saada koirasta arvion sel-kaavakkeella. Selectionnessa koira mitataan ja arvio suoritetaan hieman eri kantilta kuin näyttelyssä. Lähinnä ajatellen olisiko arvioitavalla koiralla rodulle jotain annettavaa (otttaen huomioon kulloinkin rodussa esillenousevat ongelmat).

Toisaalta myöskin tunnistan Hiisin taipumuksen pälyillä ja ahdistua muista uroksista, joten ajattelin selectionnen olevan koiralle "armollisempi". Hiisi ei ole näyttelykoira, joten en näe mielekkäänä yhden erikoisnäyttelyn vuoksi alkaa rankomaan esim. häntää alas. Selectionnessa koira taas juoksutetaan yksittäin kehässä, mikä taas poistaa Hiisin kaltaiselta koiralta painetta nostaa häntää muiden poikien vuoksi.

Ongelmana oli vain se, että minä olin tapahtumassa töissä. Luonnollisesti en voinut olla samassa kehässä Hiisin kanssa, joten sovimme Annamarin kanssa, että menisin siihen kehään johon arpaonni ei Hiisiä sijoittaisi. Näin ollen itse pääsin Patrick Jacoulotin kehään harjoittelemaan ranskaa, kun Hiisi taas pääsi arvioitavaksi Christiane Combyn kehään. Toinen ongelma oli Hiisin esittäjä. Kerroin Marikalle, etten pystyisi Hiisiä esittämään (kuten aiemmin olemme tehneet). Marika päätti kuitenkin ilmoittaa Hiisin selectionne tapahtumaan, ja painostaa jonkun kokeneemmista kavereistaan esittäjäksi. Asia ei kuitenkaan ratkennut näin helposti ... sunnuntaihin asti handleri oli epäselvä. Marika oli lopulta kysynyt Annaa, joka oli lupautunut esittämään Maran. Hiisin (ja varsinkin Marikan) ainoa toive oli että pojat olisivat eri aikaan kehässä (mieluiten samassa). Viimeiseen asti Sini oli ns. hälytysvalmiudessa (toki jo valmiiksi paikanpäällä), jos Anna ei Hiisiä pystyisi viemään.

Aikataulut kuitenkin olivat meille suotuisat (ja Marika ja Sini pääsivät pälkähästä). Anna lupasi viedä pojat peräjälkeen kehään. Oma tavoitteeni oli saada Hiisille ERI laatuarvostelusta. Tiesin sen olevan mahdollista, mutta mikään ei koskaan ole itsestäänselvää. Sivusilmällä yritin vilkuilla Hiisin esiintymistä oman kehäni pyörityksen ohessa. Ja niin kauniisti Anna Hiisiä veikin! Sain huokaista helpotuksesta kun kuulin koiran saaneen erinomaisen ... tavoitteet täytetty!

Kun erinomaisen arvosanan saaneet urokset pääsivät yhdessä kehään, olin jo henkisesti valmistautunut ongelmiin Hiisin hännän kanssa. Alkuun menikin oikein hyvin. Aika nopeasti huomasin Hiisin pyrkivän nostamaan häntäänsä, vaikkakin Anna sen hyvin sai aina haltuunsa tuomareiden siilmän alla.

Mutta kuinka ollakkaan, sama häntäongelma ilmeni kaikkien urosten kohdalla. Näin ollen tuomarit puhalsivat pelin poikki, ja kehästä heitettiin ulos vain ne, jotka olivat kantaneet häntää korkealla jo yksilökehässä. Mitään Ranskan selectionnen tyylistä juoksutusta ei siis nähty ... sillä muuten kehään ei olisi ehkä jäänyt yhtään urosta? Näin Hiisi sai kuin saikin selectionne-arvon. Kaikista kasvattajan uumoiluista huolimatta (pessimisti ei pety ).

Tuomarimme laittoivat urokset vielä "paremmuus" järjestykseen, jolloin Hiisi tempaisi "mustana hevosena" ykköspallille! En todella olisi voinut kuvitella tätä villeimmissä unelmissakaan. Toki Hiisi on itselleni yksi kauneimipia briardeja, mutta kasvattajana osaa myöskin katsoa koiraa kriittisesti. Näin kuitenkin kävi ja BIS koiran valinnassa Hiisi-Biisi päätti vielä kiillottaa mitaliaan BIS- koiraksi. Nyt kehässä vastassa oli tyttökoira, joten hännän kanssa ei enää ongelmia ollut.

Isot kiitokset Hiisin saavutuksesta kuuluu Annalle, joka taituroi Hiiisin esiintymisen parhaimmilleen, sekä Marikalle joka jaksoi raahata "aarteensa" paikalle.

Muuten viikonloppu sujui rattoisesti. Riesa esiintyi tällä kertaa Ulla-Majn käsissä, ja sekin mielestäni esiintyi todella kauniisti (jotkut vaan osaa esittää koiria paremin kuin toiset). Riesan karhea turkinlaatu aiheuttaa ongelmia, eikä siitä saa kiiltävää tekemälläkään. Nyt kuitenkin laitoimme Annan ohjeiden mukaisesti öljyhoidot Riesan turkkiin, joten se pysyi edes jollain lailla aisoissa. Riesa sai erinomaisen ja oli sillä hilkulla, että olisi sijoittunut avoimessa luokassa neljänneksi ... mutta ei. Tähän ollaan kuitenkin tyytyväisiä. Riesa on laadukas narttu (henkisesti ja fyysisesti), mutta ei toki mikään näyttelytähti.

Yhdistyksen iltajuhla oli mukavatunnelmainen ja ruoka oli hyvää! Kovasti mieltä lämmitti yhdistyksen jakamat "kunniamitalit" tai miksi niitä kutsuisi. Ajatella reippaasti yli viisitoista vuotta yhdistyksen erilaisia pestejä on tullut pyöritettyä. Tarkkaanottaen aloitin yhdistysurani ennen kuin kotona oli edes omaa pentua . Uudenmaan paikallisjaoston johtoryhmä vuodelle 1994 valittiin vuoden 1993 lopussa, ja siihen jouduin ikäänkuin vahingossa. Ensimmäinen Pummi-briardini tassutteli kotiin maaliskuussa 1994. Uhhuh! Niin se aika rientää. Vuosien väliin mahtuu paljon elettyä elämää, mutta vain neljä kuukautta ilman briardia talossa.

Tästä voidaankin sitten siirtyä kätevästi rodun kotimaahan, ja Ranskan selectionne -tapahtumaan, joka järjestettiin tänä vuonna lähellä Saksan rajaa. Sinin kanssa olimmekin jo ajoissa varanneet lennot Frankfurtiin ja hotellinkin paikanpäältä. Alustavasti tiesin vakikävijöiden suunnittelevan matkaa samaan suuntaan, mutta lopulta Suomalaisten määrä nousikin varmasti ennätyskorkeaksi. Paikalla oli minun ja Sinin lisäksi Noora, Pipsa, Pia, Mane, Maikki, Virpi, Taina sekä Virpin miesystävä. Eli kaikkiaan kymmenen suomalaista! Koiria mukana oli ainoastaan Manella, mutta nekin edustivat niin hienosti, että tässä ehkä laatu korvasi määrän. Suomeen saatiin yksi selectionne koira lisää, ja melko pitkä aika onkin vierähtänyt siitä kun suomalaisen kasvattama briardi tämän arvostetun tittelin itselleen saavuttaa. Hienoa !

Melko suuri osa viikonlopusta vietettiin luonnetestikehän laidalla. Itse olin varsin yllättynyt siitä, että useampi koira vaikutti pidättyväiseltä ja osa suorastaan aralta. Mielestäni tätä piirrettä ei ole näin selkeästi näkynyt ennen. Toisaalta koiramateriaalikin oli hieman erilainen kuin muina vuosina. Ranskalaisia koiria oli itseasiassa hyvin vähän verrattuna muihin vuosiin. En usko, että ranskalaiset koirat tänä vuonna suoriutuivat sen paremmin, kuin muun maalaisetkaan, mutta ehkä materiaali tosiaan oli hieman jotain muuta ... tai sitten rodussa on tosiaan tapahtumassa jotain ... ikävää?

Luonteisiin ei tietyissä Euroopan maissa kiinnitetä kyllä juurikaan huomiota. Tai jos kiinnitetään, niin haetaan taas niin erilaisia ominaisuuksia, ettei loppulukema ole ihan sitä mikä briardin (omasta mielestäni) tulisi olla. Itse en koe, että briardin tarvitisi olla mikään tykki palveluskoirakentillä (toki sydämeni aina läikähtää kun sellaisen näen), mutta jonkunlaiseen normaalielämään koiran tulisi pystyä. Jos pääkopasta puuttuu liikaa toimintakykyä, ei siihen tarvita paljoa terävyyttä ja pidättyväisyyttä että koirasta tulee kävelevä pommi. Ja näistä tuo pidättyväisyys/arkuus on se joka tuntuu tupsahtavan esiin yllättäenkin.

Mitään pommeja ei siis esiin tullut ... mutta ominaisuuksien puutetta paljonkin. Tiedän, ettei jalostus ole helppoa, mutta pettynyt olen nähtyäni nyt monessa sukutaulussa isänä koiran, joka mielestäni selkeästi on pidättyväinen ja toimintakyvytön ... vaikkakin kaunis . No valintoja täytyy tehdä, ja kukin vastaa omistaan. Ulkomuoto on kuitenkin paljon helpompi jalostaa, kuin luonneominasuudet. Älkääkä nyt ajatelko, että tämä tuli kokemuksen syvällä rintaäänellä, yhden pentueen kokemuksella. Ei, kyllä tämä on ihan kokeneen lintukoirakasvattajan suusta kuultua. Mielipiteeseen on vaan todella helppo yhtyä .

Itse lähden näille matkoille aina lähinnä tapaamaan tuttavia sekä katsomaan josko se unelmien briardi löytyisi tänä vuonna. Aina joskus niitäkin matkoillaan näkee . Tällä kertaa se unelmien koira jäi tulematta paikanpäälle, jos ei lasketa mustien urosten serttivoittajaa Forte Negro at Gilcru Duavariusta. Nimestäkin voi päätellä, että koira asuu Britanniassa, vaikka tuontikoira onkin. Koira on Angus-Karhun jälkeläinen ja erittäin vaikuttava sellainen. Harmi vaan ... koira on musta ... no jaa liekö sillä väliä.

Tänä vuonna saimme myös kokea uskomattoman rankkasateen juuri kun urosten sert oli saatu jaettua. Pilvet, jotka olivat koko iltapäivän kerääntyneet vuorten juurelle vaihtoivat äkkiä suuntaansa, ja vyöryivät järkyttävää vauhtia kohti näyttelyaluetta. Yhtä nopeasti alkoi myös sade, joka kasteli sadasosa sekunnissa kaiken mikä ei ollut suojassa (mm. äänentoistolaittteet). Koirakerhon talkoolaiset olivat ainoat jotka jäivät ulos, hekin pakon sanelemana roikkumaan kanttiiniteltassa kiinni, jotta tuule ei tempaisi niitä mukaansa. Hetken näytti siltä, että kanttiiniteltta ja sitä pitelevät ihmiset lähtevät myrskyn mukaan, mutta onneksi pahin myrsky tyyntyi nopeasti, ja tilanne rauhoittui. Tuomarikolleegio kuitenkin päätti lopettaa näyttelyn siihen. BIS-koira jätettiin valitsematta kuin myös kasvattaja- ja jälkeläisluokat esittämättä. Näin siis tällä kertaa.

Muuten viikonlopun saldo jäi enemmänkin sosiaalisen kanssakäymisen puolelle. Hulvattomia hetkiä tuli taas vietettyä porukalla. Ja kaikennäköisiä kommelluksiakin mahtui matkan varrelle. Sinille iso kiitos matkaseurasta, ehkä Sinille tuli enemmänkin "ahaa" -elämystä tulevaisuuden suunnitelmiin ja kiitos myös kaikille muille meidän kanssa viikonlopun viettäneille. Naurettua tuli niin paljon, että tällä taas jaksaa pitkään!

Päivitystahdista johtuen aika moni asia jäi kirjailematta, ja nämä sel-tapahtumatkin hieman pintapuolisesti. Päivän piristykseksi laitan kuitenkin yhden hollanninpaimenkoiran (Karesaran Z´Spike) MH-kuvauksen. Itselläni oli kunnia toimia testinohjaajana kyseisessä kuvauksessa, ja koira oli kerrassaan uskomaton!

karesaran.kuvat.fi/kuvat/ZSpike+MH/

Että silleen

Lapin lumoa

2011-07-27T21:50:01+03:00

Näin siinä taas kävi, että pitkän kirjoituksen onnistuin kadottamaan bittiavaruuteen. En tiedä käykö muille vuodatus.netin käyttäjillä koskaan niin, että kun yrittää lisätä hymiön, menee koko ohjelma jumiin. Tämän seurauksena koko kirjoitus (ja työllä ja vaivalla siirretyt kuvat) katoaa tavoittamattomiin. Huoh! tulipahan vuodatettua... (tähän voisi laittaa hymiön...jos uskaltaisi )

Alkuperäinen otsikkokin oli Kesäkiireitä ja Lapin lumoa, mutta päätin jättää kesäkiireet selvittämättä. Todetaan vaan pikaisesti, että Peikko esiintyi kesäkuussa näyttelyssä sen verran reippaasti, etten enää haaveile Peikon näyttelyurasta. Peikko on tämän kevään Marcin harjoituksissa vahvistunut sen verran, ettei sen kehäkäytös mene ihan niin kuin Strömsössä. Tai vahvistunut, vai ihan vaan oppinut "uutta". Peikko on nimittäin oppinut käyttämään haukkua saavuttaakseen haluamansa. Näyttelyissä haluaminen tarkoittaa muiden juoksevien koirien perään juoksemista.

Samaa "ajatusta" oli nähtävissä Yhdistyksen järjestämässä paimennuspäivässä. Peikko olisi mieluusti juoksennellut lampaat "puhki". Mutta kun se ei pienessä pyöröhäkissä ole mahdollista, joutui Peikkoa rajoittamaan aikalailla. Peikko on ihan valtavan nopea, joten minun ohjaajantaidoilla Peikko sai lähinnä katsella lampaita. Ei nyt ihan mikään huikea kokemus Peikolle. Sini ehdotti, että isompi lauma voisi sopia Peikolle (iso lauma liikkuu hitaammin). Niin tai näin, paimennus on nyt ainakin tältä kesältä nähty.

Reilu viikko sitten kuitenkin vihdoin ja viimein koitti kauan odotettu kesäloma. Loma oli laskelmoitu niin, että ehdimme lasten kanssa näkemään Sennan ja Peikon pennut livenä. Koska kyseessä oli myös kesälomamatka, otettiin ohjelmaan myös Ranuan eläinpuisto sekä Arcticum Rovaniemellä. Jätin pois joulupukin pajan ja muut Rovaniemen turistikohteet (siis Arcticumian lukuunottamatta). Yövyimme ensimmäisen yön Oulussa, ja siitä lähdimme aamulla kohti Ranuaa, ja sieltä Rovaniemen kautta Minnan mummolaan, minne pennutkin olivat saapuneet Minnan kanssa juuri samana aamuna. Perillä olimme kuitenkin vasta alkuillasta, joten ensimmäinen vierailumme venyi yömyöhään. Mikäs siinä, valoahan riittää, ja pennutkin taisivat olla hieman yökyöpeleitä. Seuraavana päivänä Arcticumissa vierähti taas aikaa, joten olimme pentuja katsomassa myöhään iltapäivästä. Minnan kanssa saimme kiitettävästi vaihtaa ajatuksia kahden illan aikana, sillä mökillä oli myös Minnan äiti, joka heti tuntui ottavan lapset "huostaansa".

Pennut oli ihan supersuloisia. Kyllä olisi tuosta porukasta vaikea valita sitä omaa pentuaan. Luonteen eroja en lähde sen kummemmin erittelemään, sillä uskon, ettemme nähneet jokaisen pennun ominta käytöstä näinkin lyhyellä ajalla. Valkoinen pentu oli se joka kiipesi ensimmäisen omaan syliini, mutta lapsille taas tuli omat pentunsa tekemään tuttavuutta. Valokuvatkin on ihan hävettävän huonoja verrattuna Minnan blogissa oleviin kuviin. Auringossa liian kirkkaita, varjossa todella pimeitä. Tulipahan käytyä Lapissa, ensimmäistä kertaa elämässä! Ensimmäistä kertaa niin minulle kuin lapsillekkin. Porot aiheuttivat kyllä paljon riemunhetkiä Lapin matkalaisissa. Niin rentoina ne jolkottelevat pitkin maanteitä. Suuntakin saattaa vaihtua ihan kesken kaiken. Paljon tuli nähtyä ja koettua, mutta paljon Lappia jäi varmasti vielä kokematta. Itselleni jäi kova halu päästä tunturi-Lappiin vaeltamaan, ja lapsille unelma nähdä joskus revontulet "livenä". Kiitos Minna, oli ihanaa nähdä pentuset sekä sinua ja äitiäsi!

Bittiavaruuteen lähetetyn tekstin korvauksena lukuisia valokuvia. Alla Kerttu valkoinen tyttö sylissään.

Kaapo pentulauman kanssa. Sylipentu näyttää ruskealta tytöltä, mutta enpä mene arvailemaan. Minna saa "oikaista" jos tunnistaa :)

Karrin kenkä tuntui kiinnostavan pentuja. Oliko kiinnostuksen aihe kengässä oleva naru, vai tuhti tuoksu, joka teini-ikäisen pojan jaloista lähtee (oli nimittäin suurin ongelma autossa koko matkan ajan ... koko porukka meinasi kuolla, kun Karri otti kengät pois jalasta auton sisällä).

Enkä kyllä lähde allaolevasta kuvastakaan arvailemaan, kuka tällä kertaa oli Kepan syliin nukahtanut. Ehkä sininen pentu, sillä sininen kaunokainen majoittui Kepan syliin pitkäksi toviksi.

Siinäpä ne meidän Lapin kuvat. Alla hieman kuvasarjaa Peikon viimeisimmästä rakkauden kohteesta. Kävimme maanantaina Pyhtäällä moikkamassa Peikon siskoa Piinaa. Peikko ja Piina ovat aina olleet ihan bestikset. Nyt kuitenkin Piinan "pikku-sisko" x-rotuinen Retku on kiilannut tähän väliin. Peikko oli niiin rakastunut että! (ja Retku siis on tyttö ... eihän Peikko sentään poikiin sorru). Alla Peikko tekee epätoivoisia lähentymisyrityksiä...

Kerttu ja Retku ... ja Peikko joka ottaa tilanteesta kaiken irti (pieni tarkistus täältä alta).

Parempi siirtyä toiselle puolelle ja leikkiä (helteeseen) kuollutta ...

Tai emmä kuollutkaan ... mitäs täältä löytyy?!

No höh ... nyt se huomas...

Mä tässä muina miehinä poseeraan mun tyttöystävän kaa...

Hei typy, sulla taitaa olla vähän vaikkua korvassa...

Lopulta lähdettiin sorakuopalle uittamaan koiria. Vihdoin Peikkokin unohti Retkun, joka kävi vedessä vain kastautumassa. Olen kyllä aina tiennyt, että Peikko tykkää uimisesta, mutta nyt Peikko olisi varmaan uinut itsensä hengiltä. Se ei rantautunut kertaakaan, ennen kuin lähdettiin. Piinakin kävi välillä rannalla huilimassa, mutta Peikko vaan porskutti. Itseasiassa lämmin laguuni houkutti sen verran, että pulahdettiin siihen kaikki uimaan. Peikko osoittautuikin ihanaksi uimakumppaniksi. Se kyllä ui kohti ja vierellä, mutta se ei ui päälle, eikä yritä pelastaa. Sen pystyy hyvin jopa kääntämään vedessä kädellä toiseen suuntaan. Tulikin mieleen, että Peikko voisi olla hyvä vesipelastuskoira. Se kuitenkin noutaa mielellään, varsinkin vedestä, ja se on todella vahva ja rauhallinen uimari.

Alla Peikko edellä ja Piina perässä. Piinalla oli hassu tapa uida; Pään lisäksi sen peppu nousee pintaan uidessa :)

Vesimurmelit Peikko ja Piina.

Kovasti olen tuskaillut tätä pääkaupunkiseudun uimarantatilannetta. Julkisille rannoille ei ole koiran kanssa asiaa, eikä Rajasaari houkuta yhtään. Pari viikkoa sitten kävimme Jannen ehdotuksesta katsomassa tässä ihan lähellä yhden sillan alle. Janne sanoi, että ihmiset käyvät laskemassa kanootteja Vantaanjokeen siitä sillan alta. Siinähän se oli, hieman koiralle jyrkkä törmä, mutta Peikolle ei tuottanut ongelmaa ponkasta siitä veteen. Paikka oli vielä hauskasti niin, että sillan kohdalla oli semmoinen "luonnon pato", josta muodostui kovempi virtaus. Peikko tajusikin heti ottaa kaiken tästä vastavirtasimulaattorista irti. Ehkäpä Peikkokin pääsee nyt uimaan hieman useammin, kuin kerran kesässä.

Puruja, pentuja ja mummotokoa

2011-06-08T11:33:01+03:00

No mistä sitä aloittaisi. Vauhdikas neljän päivän vapaa viime viikolla täyttyi ohjelmasta, kun Belgialainen Marc Adriaens saapui lomailemaan pääkaupunkiseudulle. Marcin tarkoitus oli vain lomailla tällä kertaa, mutta toki veri veti miehen jälleen kerran ihan "hetkeksi" kentälle ihan vaan muutamia puruja ottamaan. Mukana oli jokunen jo entuudestaan Marcille tuttu koira, muiden muassa meidän Peikko.

Jos nyt kuitenkin aloitetaan aikajärjestyksessä niin viime viikon torstaina koitti se onneton päivä, jolloin raahasin Armin kohti Suomen Briard ry:n järjestämää tokokoetta. Vaikka mitään "menetettävää" ei ollut, alkoi paikallamakuuseen mennessä hirvittämään. Armi oli ihan täpinöissään, ja tajusin, etten ollut treenannut koiraa kolmeen vuoteen. Mitä jos Armi päättääkin tehdä ihan jotain muuta ... eipä ollut tullut mieleenkään. Hypyn olin jo heittänyt epätoivoliikkeen puolelle, joten pidin melkein selvänä, että kotiin lähdetään kakkostuloksen kanssa. Alkuun Armi vaikuttikin hieman ylivireiseltä. Alkuseuraamisissa tapahtunut varpailleastumisvahinko kuitenkin sai aikaan Armilta kiukkuhaukun, sekä pienen heräämisen keskittymään. Luoksetulon pysähdys meni pitkäksi, noudossa (joka on Armi bravuuri) Armi jäi seisomaan eteeni kapulan kanssa. Lieneekö dementia iskenyt? Vai lähinnä se, että Armi on tottunut tekemään viime aikoina mitä haluaa, ja nyt ei huvittanut istuutua eteen ilman eri käskyä. Hyppy meni kuin menikin pisteille ... Armi jotenkin jumitti istuessaan itsensä ihan esteeseen kiinni ja näin joutui hyppäämään myös paluuhypyn. Eli näin ollen kaikista liikkeistä tuli pisteitä ja Armille se viimeinen ykköstulos 172,5p ja kolmas sija. Heh! Sini sanoikin kuullessaan Armin sijoituksesta, että Armi taisi nähdä palkintoruokasäkit ja sen vuoksi tsempata . Todennäköisesti juuri näin. Pisteet jakautuivat seuraavanlaisesti:

Paikallamakaaminen 10p. (30p.)

Seuraaminen taluttimetta 9p. (18p.)

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 9p. (18p.)

Luoksetulo 6,5p. (19,5p.)

Seisominen seuraamisen yhteydessä 9p. (18p.)

Noutaminen 8p. (16p.)

Kauko-ohjaus 9p. (27p.)

Estehyppy 8,5p. (17p.)

Kokonaisvaikutus 9p. (9p.)

Näin tuli kuitattua Armille TK2-titteli. Se jäikin jotenkin kesken, kun kahden ykköstuloksen jälkeen tuli se kakkostulos. Sen jälkeen en enää neljättä kertaa yrittänyt. Kunnes nyt puolipakosta. Sen verran jähmeetä tuo tottis kuitenkin oli, etten edes haaveile VOI-luokasta Armin kanssa. Jos nyt joskus jotain kotipihalla puuhastelee, se varmasti mummolle riittää.

Perjantaina päästiin taas Marcin kanssa puuhastelemaan. Parin kuukauden tauko näkyi varmasti kaikkien koirien treeneissä. Lisäksi ystävämme aurinko pääätti ilahduttaa meitä ihan toden teolla ... helteeseen asti. Peikon ensimmäinen treeni oli kyllä ihmeellistä rävellystä. Puruote oli jotain rääpäisyjä hihan reunasta kiinni. Ja koska en ymmärrä mistään mitään, päädyi analysoimaan taas koiraani pieleen. Kysyin Marcilta oliko Peikko hänen mielestään epävarmempi kuin aiemmin. Marc tuhahti, että sinä se tässä epävarma olet . No ehkä voisin jättää analysoinnit tekemättä. Nähtävissä oli kuitenkin suuren luokan hämmennystä, kun Peikkoa pyydettiin / komennettiin istumaan. Haukku katosi samatien ... Ei se oo niin helppoa, kun ei saa tehdä ihan mitä haluaa.

Alla linkit videoihin perjantain ja lauantain treeneistä. Kuuma oli ja kakkostreenit otettiin toki lyhyempinä, mutta selkeästi kuumuus teki tehtävänsä. Pientä (ja vähän suurempaakin) säätöä ohjaajan osalta ... huoh! Alla olevassa kuvassa näkyykin hyvin miten kivasti itsellä tämä toiminta on hanskassa ...

Iso kiitos Pialle kuvista ja videoista!!

Perjantain treenit

www.youtube.com/user/tarajamomo

Lauantain treenit

www.youtube.com/user/tarajamomo

Ja sitten vielä uutisista sokerina pohjalla ... Peikon pennut syntyivät sunnuntaina. Kuusi tyttöä ja yksi poika sekä valitettavasti yksi enkelilapsi. Käsittämätön tuuri narttujen lukumäärän suhteen. Tiedossa oli, että määrä pyörii vähintäänkin kuuden paikkeilla. Viimeaikaisten urosvoittoisten pentueiden johdosta aloinkin olla jo hieman kauhuissaan. Mutta Senna ja Peikko tekivät varsinaisen jättipotin. Narttupennuille kyselyitä olikin jo useampia. Käsittämätön on myös pentueen värijakauma kaikki seitsemän ovat fawneja ... vain tuo pieni enkelipoika oli väriltään musta. Pentujen kehitystä voi seurata Minnan kotisivuilta ja blogista

personal.inet.fi/koti/arctic.briards/

Blääh!

2011-05-29T17:34:01+03:00

Siinä ne päällisimmät tunnelmat. Tokoajatukset on täysin kaikonneet päästä. Edellisestä postauksesta on se verran aikaa, että tässä välissä olisi ehtinyt laittaa Armin tottistakin jonkunlaiseen kuosiin (?), mutta kun ei niin ei. Tänään tajusin, että aikaa kokeeseen on n.kolme päivää. Pitää varmaan kaivaa jonkun näköinen este-viritelmä ulos ja kokeilla pari hyppyä. Ja koska varman päälle ottaminen (avun kanssa) ei kuulu tapoihini, kokeilin ensin mitä Armi tekee jos pyydän sitä hyppäämään... ei hyppää - kiertää reippaasti kolmeen otteeseen . No hyvähän se on kokeen alla muistuttaa koiralle, että esteen voi myös kiertää.

Täytynee nyt harrastaa tätä hyppäämistä aktiivisesti nämä jäljellä olevat kolme päivää, ja sitten vaan toivoa parasta. Armi ei ole koskaan ollut hyvä hyppääjä, eikä se ole koskaan siitä pitänyt. Itse asiassa Armin PK-ura päättyi siihen kokeeseen, jossa se jäi nivustaipeistaan kiinni metriseen esteeseen, täysin väärin laskelmoidussa paluuhypyssä. Silloin päätin, etten enää tätä koiraa metriselle esteelle vie. Tarkoitus ei ole kuitenkaan rikkoa koiraa jonkun onnettoman PK-kokeen takia. Tuosta kokeesta jäi itsellenikin lievästi sanottuna huonot muistot hypyistä, joten ehkä senkin vuoksi hieman nihkeästi olen tuota hyppyä harjoitellut.

Niin tai näin, esteen yli Armi tänään lopulta meni, mutta näytti ylen hämmästyneeltä kun pyysin esteen takana istumaan. Joopa, kokeesta voi tulla mielenkiintoinen. Itseasiassa paikallamakuuta en ole harjoitellut vuosiin. Se oli aikanaan Armin takuuvarmoja liikkeitä, mutta saa nähdä onko rouva dementoitunut senkin osalta. Nyt täytyy kyllä sanoa, etten ole eläissäni valmistautunut kokeisiin näin löysin rantein. Nyt ei vaan nappaa ... ei sitten yhtään .

Blääh! Voisi sanoa myös edellisessä postauksessa mainitusta Ellin pentueesta. Tyttö loisti ultrassa tyhjyyttään. Ei tule Susannalle kesäpentua, eikä kenellekkään muulle, ainakaan tuosta pentueesta. Aika näyttää päätyykö Susanna vielä uuteen yritykseen. Tällä kertaa juoksu oli päässyt alkamaan ikään kuin "varkain" ja oli jo melko lailla lopuillaan kun siemennykseen päädyttiin. Eli syytä tuohon tyhjäksi jäämiseen ei tarvitse kovin kaukaa etsiä. Toki syitä voi olla muitakin, mutta tuo nyt ainakin jo etukäteen itseäni epäilytti.

Senna nyt kuitenkin pullistuu Minnan hyvässä huomassa. Senna on muuttanut tällä viikolla pentulaatikkoonsa Minnan vanhojen rouvien "iloksi". Mielenkiintoista nähdä miten Gipsy pentuihin reagoi. Ryhtyykö se varaäidiksi, kuten monella vanhalla jalostusnartulla on tapana. Tosin niitäkin on, jotka eivät toisten pentuja haluaisi hyväksyä ollenkaan...

Ihmeellinen uros-buumi on nyt ollut pentueissa. Jo kaksi pentuetta on syntynyt urosvoittoisesti vain yhdellä narttupennulla varustettuna. Toivoa saa, että Sennan pentueeseen tulisi ne kaikki tytöt. Realistina täytyy kuitenkin ottaa myös urosvoittoisen pentueen mahdollisuus huomioon. Kunhan niitä ei olisi kokonaisuudessaan hirvittävän suurta määrää ...

Jännittäviä aikoja kuitenkin eletään, reilu viikko aikaa siihen, että Pekusta tulee iskä. Jännittävää on sukupuolijakauman lisäksi nähdä minkä väristä tyyppiä tähän pentueeseen siunaantuu, fawnia ja mustaa, molempia toivottavasti olisi luvassa .

Pentuja ja tokoajatuksia

2011-05-04T15:52:01+03:00

Tänään Minna laittoi odotetun viestin; Senna on ultrattu ja ultrassa näkyi 6-7 alkoita. Vähempikin olisi tähän tarkoitukseen riittänyt. Nyt peukutetaan, ettei niitä nyt tämän enempää olisi. Käynnissä on kaikkien aikojen pentukevät. Pentuja on tulossa kertaheitolla enemmän kuin aikoihin, ja toki jokaisella on toiveena saada pennuilleen hyvä ja sopiva koti.

Peikko ei suinkaan ole ainoa Armin lapsosista, jolle on suunnitteilla jälkikasvua. Heti kun Peikon ja Sennan lemmenlomalle oli saatu positiivinen päätös, sain kuulla myös toisesta pentusuunnitelmasta. Sini soitti ja kertoi ryhtyneensä Susannan ja Jaanan kanssa toimeen Ellin (Jolibumerang Bodil) pennuttamiseksi.

Tarina juontaa juurensa viime kevääseen; yhdistyksen luonnetestiin. Olemme Intken Susannan kanssa näitä yhdistyksen testejä vetäneet nyt pari läpi niin, että Susanna toimii ratamestarina ja minä sihteerinä (mukana toki muitakin tärkeitä talkoolaisia). Olin tuon luonnetestin aikoihin tullut siihen päätökseen, etten lähiaikoina teetä pentuja. Halusin sijoituskoirani Ellin luonnetestiin, koska Eltsussa on eniten äitinsä piirteitä. Näin ollen luovutin Ellin Jennylle, jotta Eltsu saataisiin tuohon omaan testiimme (muuutoinhan testeihin on melkolailla vaikea päästä, varsinkin näille tuomareille). Omia koiriani en voi sihteerinä testiin ottaa (kasvatttejani kyllä). Elli tekikin huikean luonnetestin ja testin jälkeen Susanna kävi vielä suostuttelemassa, josko kuitenkin päättäisin pennuttaa Ellin. Itse olin kuitenkin päätökseni (lähinnä perhesyistä) tehnyt, ja näin asia oli lopullisesti poissa omista käsistäni.

Susanna on viimeaikoina kunnostautunut PK-harrastamisessa huikeasti, joten vaatimustaso koiran (tulevan pennun) luonteen suhteen on noussut samaa tahtia. Ilmassa on ollut myös ajatus rodunvaihdosta, ja nyt tänä keväänä muunrotuinen pentu oli melkein jo tilauksessa. Susannan takaraivoon oli kuitenkin jäänyt kytemään ajatus Ellin pennusta (siis briardista), joten viimeisenä oljenkortena Susanna ylipuhui Jaanan ja Sinin yhteispentueeseen. Lähinnä ajatuksena se, että jos pentuja tulee paljon, on edes useampi koti joihin niitä jakaa odottelemaan oikeaa kotiansa. Näin syntyi ennenkuulumaton ajatus pentuosuuskunnasta, jossa voitot ja tappiot (sekä surut ja ilot) jaetaan kolmen vastuunkantajan kesken. Nimeltään pennuista tulee Manmainioita, joka on Jaanan kennelnimi. Näin ne asiat voi muuttua, vielä muutama vuosi sitten Jaana vannoi, ettei enää pennuta yhtään narttua ...

Elli täyttää syksyllä viisi vuotta, joten nyt alkoi olla viimeisiä hetkiä pennuttamiselle. Kolmikon omasta blogista voi lukea tämän pennutustarinan huimia käänteitä, joten en niitä ala tässä enää yksityiskohtaisesti selvittelemään. Sivutuotteena sain itse päivitettyä omat kotisivuni ajantasalle. Sini pyysi markkinointitukea Ellin pentueelle. Kerroin omien kotisivujeni olevan ikuisessa jäässä hajonneen kotikoneemme vuoksi (koneen sisään jäi sivujen pohjat ja "urgammal" Front Page -kotisivuohjelma). Sini sanoi katsovansa mitä voisi tehdä sivuille, ja totesi niiden olevan varsinainen sekasotku. Nopealla aikataululla laitettiin kasaan sisällöltään hyvin simppelit kotisivut, joista tärkeimmät asiat löytyy. Ja siis tähän voin vielä lisätä, että itse lähinnä valitsin värit ... Sini teki loput. Lopputulokseen olen ihan valtavan tyytyväinen. Puolitoista vuotta levänneet sivut on vihdoin päivitetty .... jee!

Sivuilta löytyy nyt linkki molempiin tuleviin pentueisiin (puppy plans -sivulta). Kotisujen osoitekin muuttui hieman, joten vanhat linkitykset eivät toimi. SBRY:n sivuille asia on jo korjattu, muiden linkkisivuille todennäköisesti ei...

http://kotiweb.kotiportti.fi/jolibumerang/

Ja sitten niitä tokoajatuksia

Tuossa alkukeväästä sain jonkun ihmeellisen päähänpiston, ja ilmoitin Peikon yhdistyksen tokoon kesäkuun alussa. Lähinnä ajattelin, ettei siihen alokas luokkaan mitään ihmeellistä tule (?). Tosin en nyt ihan muistanut, etten ole Peikon kanssa harjoitellut maahanmenoa, paikallamakuuta, estehyppyä tai luoksetuloakaan ollenkaan. Kontaktinpitäminenkin häiriön alla voipi tuottaa hieman tuskaa (harjoituksen puutteesta). Peikon parin viikon lemmenloma katkaisi treeniputken niin, etten oikeastaan päässyt ajatusta pidemmälle (siis minkä putken...).

Nyt olen jonkun verran asioita harjoitellut myös häiriön alla, ja voin todeta että Peikko kestää häiriönä rakastamansa autot, mutta toiset koirat on tällä hetkellä suuri haaste. Peikkohan on varsin itsevarma ja ystävällinen. Kuitenkin se on ihan silmittömän kiinnostunut vieraista koirista. Joten enpä ole ihan varma, saisinko kuukauden aikana tarpeeksi harjoitusta jotta pystyisin takaamaan, ettei Peikko lähde paikallamakuusta, jos vieruskaveri lähtee. Lisäksi Peikosta huomaa, että se on tottunut toteuttamaan itseään. Se ei selkeästi yhdistä saamiaan "apuja" siihen, että niiden olisi tarkoitus millään lailla vaikuttaa hänen käytökseensä. Häiriöttömässä ympäristössä kyllä, mutta toisen koiran läsnäollessa siirtyy huomio turhan herkästi kaverin suuntaan. "Vanha koira ei opi uusia temppuja" sanoo vanha sanonta. Haluan olla tässä asiassa toista mieltä, joten sinnikkäästi jatkan Pekun hinkkaamista.

Sen verran kuitenkin armahdin itseäni, että vaihdoin Peikon tilalle Armin tuohon yhdistyksen kokeeseen. Armi menee siis havittelemaan viimeistä avo-luokan ykköstään...muutaman vuoden tauon jälkeen. Armihan on ollut haljeta onnesta päästessään treenaamaan. Ihan kokeilumielessä otin Armin kanssa avo-luoksetulon pysähdyksellä, ja Armi teki sen lähes täydellisesti. Armihan on aina hiipinyt/valunut luoksetulon seisomisessa eteenpäin. Samoin kaukokäskyjen ajan peppu oli kuin naulattu samaan paikkaan. Lupaava alku...

Sittemmin olen saanut huomata, että Armin innon kasvaessa myös epätarkkuus lisääntyy. Sähköjänis on alkanut pompsahdella kaukokäskyissä eteenpäin jne., joten eiköhän me saada kaivettua vanhat ongelmat kasaan tässä kuukauden aikana. Noiden kahden murheenkryynin (luoksetulo ja kaukkarit) lisäksi Armi aika ajoittain onnistuu tavalla tai toisella nollaamaan hypyn (viimeisimmässä kokeessa hyppäämällä suoraan edestakaisin). Mutta eipä tuo haittaa ... pääasia, että Armilla on hauskaa. Mummo on ravisteltu naftaliinista ... valmiina iskuun.

Peikko Seksituristi

2011-04-07T20:19:01+03:00

Niinpä kuoriutui Peräkammarin Pojasta varsinainen Lapin seksituristi. Viikon aikana ehdin lukea kaikki mahdolliset palstat ja muut läpi etsien vastausta Peikon "astumishaluttomuuteen". Minnan U:n vakuuttelut siitä, että parhaat päivät olisi vielä edessä, kuuluivat kuuroille korville. Minna T. puolestaan vakuutti urokset tietävän kun oikea päivä on käsillä. Monta kertaa Minna T. tavasi ihan aakkosina "minä kyllä luotan urokseen, se kyllä tietää". No huh! Täytyy kyllä sanoa, että Minnoilla oli tässä kylmempi hermo, kuin itselläni.

Kyllä nyt jälkeenpäin on helppo todeta merkkien viittaavan siihen suuntaan, että päivät eivät vaan olleet kohdillaan. Peikkohan tarkasteli narttua koko ajan, mutta se lopullinen vimma touhusta puuttui. Aika poikkeuksellista kai on, että briardiuros jättäisi nartun astumatta. Itseäni hämäsi se, että Peikko oli ensitreffeillä "kiihkeämpi" kuin sitä seuraavilla lukuisilla lämmittelytreffeillä. Jälkeen päin voi ymmärtää sen johtuneen ilmeisesti siitä, että Peikko ei ole aiemmin ole ollut "kosketuksissa" juoksuisen nartun kanssa. Kiihko ilmeisesti johtui tästä alkuhuumasta. Mutta kun narttu selkeästi osoitti, ettei ollut valmis, alkoi Peikkokin odotella sitä oikeaa hetkeä. Ja perusteellisesti odottelikin...

Lisäksi hämäsi se, että maanantain progearvo oli päälle 4 ja tämän tiimoilta olisi voinut odottaa, että narttu olisi astuttavissa jos ei tiistaina, niin viimeistään keskiviikkona. Näin ei siis käynyt, ei keskiviikkona, torstaina, eikä perjantaina. Ensimmäinen astuminen tapahtui tiistaina, 8 päivää tuosta ensimmäisestä progearvon noususta. Toki aina on kuulemma mahdollista, että progearvo pysähtyy tai jopa laskee, mutta tämä ei itseäni lohduttanut lainkaan.

Näin nyt ilmeisesti kuitenkin oli käynyt. Tämän viikon maanantaina laitoin MInna U:lle viestiä, josko Peikolta sittenkin olisi jäänyt "tärppipäivät huomaamatta". Minna vastasi, ettei usko tähän. Tiistaina tulikin jo viesti, että aamupainit olivat olleet jo sen verran kiihkeitä, että Minna oli ottanut Peikko-Houdinin mukaan töihin. Peikkohan oli jo maanantaina näyttänyt miten kätevästi morsian päästetään samaan tilaan suljettujen ovien takaa. Jäin siis odottamaan mitä ilta toisi tullessaan. Ja näin siis tapahtui; Peikko tosiaan astui Sennan tämän viikon tiistaina, keskiviikkona ja torstaiaamuna (eli tänään). Tänään iltapäivällä Peikko saikin jo kokea miten nopeasti naisen mieli voikin muuttua ... rakkaustarina on auttamattomasti ohi . Nyt jäädään odottamaan josko tästä episodista saataisiin kuitenkin pentuja aikaiseksi. Kaikki mahdollinen on asian eteen tehty, loppu jää niin sanotusti "korkeamman käteen". Itselläni olisi tuskin hermo riittänyt antaa asian kehittyä omalla painollaan. Vähintäänkin olisin juoksuttanut narttua progeissa. Minna päätti kylmähermoisesti katsoa niin kauan kun narttu antaa astua. Tikkasen Minnaa lienee kiittäminen siitä, ettei keinosiemennys päässyt edes harkintaan. Minna urosten asiamiehenä oli sitä mieltä, ettei ensimmäinen astuminen saisi olla "käteenveto" .

Omaa uskoani kaiversi tässä tarinassa myös se, että Senna selkeästi tarjosi jo täällä meillä viime viikon torstaina ja perjantaina. Varmaan olisi antanut astua jo viime keskiviikkona, jos Peikko olisi ollut asiasta innostunut. Jos Peikon tuntemukset pitävät paikkansa, olisi tuo viime viikko ollutkin aivan liian aikaisin. Niin tai näin, tähänkin vastausta saadaan myöhemmin. Nyt ei voi kuin huokaista, että olipahan episodi. Peikko sai itselleen lemmenloman Lapissa, ja Minna mahdollisuuden tehdä tuttavuutta urosvalintansa kanssa ihan olan takaa. Toistaiseksi hermo ei (kuulemma) ole raikulipojan kanssa palanut.

Alla muutama Tikkasen Minnan ottama kuva lemmenparista vielä täällä Vantaalla, kun lempi ei ihan vielä leiskunut täysillä

"annas ku mä tarkistan vielä..."

"Kyllä tää tällä lämpenee ... niskasta kii ja silleen..."

"jos mä ihan vähän vaan..."

"...et sit ala kiljuu"

"Välillä täytyy vähän syödä lunta, kun tulee niin kuuma ja jano"

"Ja mihis se nainen meni?"

"Blääh! Ei tästä nyt taida tulla mitään... ei oo päivät kohillaan"