lauantai, 6. heinäkuu 2013

Armi 16.2.2003-29.6.2013

Viime perjantaina illalla huomasin, ettei Armi ollut lainkaan normaalissa päivystyspaikassaan oven ulkopuolella. Etsiskelimme Armia pihalta, ja se löytyikin läähättävänä autokatoksesta. Koska päivä oli ollut kuuma, ajattelin Armin mahdollisesti kärsineen helteestä ja päätin katsoa josko viilenevä  yö toisi helpotusta mummokoiran vointiin. 

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan yöllä Armi alkoi oksentamaan lähinnä edellisenä päivänä syötyjä luita. Armi oksensi koko yön, ollen aamulla jo niin heikko, ettei se enää jaloilleen päässyt. Armi ei enää edes välittänyt oksennuksesta, vaan laski päänsä oksennukseen, jos en ehtinyt työntämään pyyhettä tai talouspaperia väliin. Parhaina kertoina sain paperin alle, ja ehdin nykäistä oksennukset pois ennen kuin koira laski päänsä maahan. Aamuun mennessä oksennus haisi jo ihan ulosteelta ja pahasti alkoi näyttää siltä, että kyseessä olisi suolitukos.

Tätä epäilystä tuki Armin mahasta keväällä löytynyt möykky, jota kävin lääkärissä näyttämässäkin. Vahvimmaksi epäilyksi tuolloin jäi lihaskasvain, koska möykky ei tuntunut olevan missään sisäelimessä kiinni, eikä koiralla ollut kipuja sen vuoksi. Armi maha oli toiminut säännöllisesti ja normaalisti, joten möykyn suhteen jäätiin seurantalinjalle. Nyt tuona yönä tajusin kirkkaasti kuinka tyhmä olin ollut antaessani vanhan koiran syödä luita, varsinkin jos mahassa on mitään epämääräistä. Armi oli muutaman viikon aja syönyt hieman hitaasti (mikä oli poikkeuksellista), eikä Armi syönyt enää esim. jäävuorisalaattia, mikä oli Armin ehdoton lemppari. Näytti siis siltä, että möykky tai joku muu ahtautti suolta niin, että luut aiheuttivat sen lopullisen tukoksen.

Aamulla soitin heti Vantaan eläinlääkäripäivystäjälle. Heidän RTG-laite oli rikki, joten hän ohjasi soittamaan "Aistiin". Aistissa päivystävä eläinlääkäri paiski töitä ilman hoitajaa, ja pitkän odotusajan jälkeen sain lääkärin puhelimeen. Hänellä oli päivtystyksiä puoli kahteen asti, joten otin tuon ensimmäisen mahdollisen ajan sillä ajatuksella, että yritän saada aikaisemman ajan jostain muualta. Soitin Apexiin, jossa ei ollut yhtään aikoja, mutta eläintenhoitaja oli sitä mieltä, että koira tulee saada heti hoitoon. Joo ... se oli käynyt mielessä...prkl...

Apexista ohjattiin soittamaan EKK:lle, jos he tässä tilanteessa ottaisivat koiran hoitoon. Soitin sinne ... juu - ei käy. Tarvitaan lähete Vantaan päivystävältä. Yritin saada Vantaan päivystävää kiinni noin tunnin ... ei vastausta (hänelläkään ei siis ole eläintenhoitajaa apunaan, joten hän ei vastaa, jos on kiinni). Kaiken tämän episodin aikana siivosin oksennuksia ja laskin koiran hengitysfrekvenssiä ja vaihdoin vettä juomakuppiin, jossa oli aina jokaisen juomakerran jälkeen oksennusvettä. Lopulta kello alkoi olla yli puolenpäivän, ja päätin tyytyä Aistin päivystyksestä tarjottuun aikaan. Vantaan kaupungin eläinlääkärikin soitti takaisin joskus kolmen-neljän välillä iltapäivällä ... koira oli silloin jo lopetettu - kiitos!

Aistissa eläinlääkäri totesi koiran olevan niin huonossa kunnossa, ettei sille voinut antaa kunnon ennustetta, jos leikkaukseen lähdettäisiin. Olen aina yrittänyt pitää kiinni siitä, että oman surun vuoksi koiran tuskaa ei pitkitetä, joten vaihtoehtoja ei oikeastaan ollut.

Armi lähti niin saappaat jalassa, kuin vanha koira voi lähteä. Vaikka kotioloissa Armi oli rauhoittunut ruoka-aikoja vahtivaksi vanhukseksi, niin lenkille mukaan lähti aina sama touhutäti, joka jaksoi repiä remmiä aina, jos "tilanne sitä vaati". Itse olin laskeskellut Armilla olevan ainakin pari laadukasta elinvuotta vielä jäljellä. Toisin kävi, ja meillä on ihan karmea ikävä. 

Kukaan ei enää syö meidän salaatin kantoja, kukaan ei revi keittiöpyyhkeitä, kukaan ei muistuta koirien ruoka-ajoista (Peikko raukka), eikä kukaan enää vahdi olohuoneen nojatuolista meidän pihan liikennettä. Jokainen päivä tuo jonkun muiston eteen. Viime lauantaina tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta hoitaa lupaamani kehätoimitsijan pesti briardien mestaruustokossa. Taktisesti jätin tämänkin kirjoituksen kirjoittamatta, jotta asiasta en juurikaan joutuisi tapahtumassa puhumaan. Mestistokot meni kuitenkin hyvin (ainakin siis omalta osaltani), ja siis toki monen muunkin osalta. Tavallaan lohduttavaakin oli nahdä Armin lapsenlapsia (Peikon tyttäriä) tokokehässä. Elämä jatkuu ... 

Hyvää taivasmatkaa Armi <3

IMG_0236-normal.jpg

sunnuntai, 6. tammikuu 2013

Anafylaksia Armi

Jos nyt viime kirjoituksessa selvitin kuinka hyvässä kunnossa Armi on, niin nyt voin kyllä todeta Armin vanhentuvan silmissä. Jos sen haukkuherkkyys oli jo syksyllä hieman lisääntynyt, niin nyt se saattaa jäädä sijoilleen haukkumaan, jos joku on esim. ovella. Eli se ei ryntää paikalle, vaan lähettää juoksupojan tekemään analyysiä tulijasta. Ärsyttävintä on, että Armi itse ei luota Peikon diagnoosiin, vaan haukkua louskuttaa, kunnes saa näköhavainnon tulijasta. No tätä nyt ei ihan joka kerta tapahdu, mutta hieman järkyttynyt olin kun huomasin Armin tyytyvän tämmöiseen ratkaisuun. 
Samaten säälittävää katseltavaa on kun Armi riemuissaan hyppää sängylle painimaan Jannen kanssa, mutta hyppy jääkin hieman lyhyeksi. Koiramummo jää roikkumaan puoleenväliin, nolouden ja hämmennyksen valtaamana. 

Armi on minulle ensimmäinen koira, joka ei ole lähtenyt saappaat jalassa. Hippu (rwu) sekä Pummi (bru) lähtivät molemmat aikoinaan juuri ennen yhdeksän vuoden ikää. Molemmat näennäisesti vielä hyvässä kunnossa ... yhden hetken muuttaessa koiran kuolemansairaaksi syöpäpotilaaksi, jonka tuskaa ei ollut syytä pitkittää. Näin ollen olen saanut nauttia vanhojen koirien läsnäolosta ilman vanhuuden mukanaan tuomia vaivoja arjessa. Ja voi kuinka se tuntuukaan armottomalta nähdä vahvaakin vahvempi narttu vanhana ja heikkona frown

Nyt syksyllä tapahtui ihan käsittämätön juttu, josta en vieläkään oikein ole selvillä mitä oikein tapahtui. Peikko on syksyn mittaan rapsutellut korviaan, ja vaikka koirat söivät hyvälaatuista ja varsin allergeenitonta (ei vehnää, ei nautaa jne.) ruokaa, ajattelin kokeilla, josko kyse olisi ruokamerkin aiheuttamasta kutinasta. Tai lähinnä siis jos käyttämässäni ruokamerkissa olisi joku komponentti, joka tätä kutinaa provosoisi. Aloitin ruoan vaihdon laittamalla vanhaa ja uutta ruokaa puolet-ja-puolet tyyppisesti. Nämä eivät ole koskaan olleet ruokien vaihdosten suhteen mitenkään herkkiä, joten melko nopsaan tahtiin ruokamerkit pystyy vaihtamaan uuteen. 
Seuraavana yönä kuitenkin Armi pyysi ulos ainakin 5 kertaa, ja kuvittelin sen mahan menneen tällä kertaa sekaisin ruokamerkin vaihdoksesta. Yöllä pistin myös merkille, että Armi hinkkasi tassulla kuonoaan. Painoin asian mieleen, koska ajattelin Armin karvojen mahdollisesti kasvaneen silmiin, ja päätin leikata ne kunhan aamu valkenisi. 
Aamun valjettua selvisi, että Armi ei suinkaan mennyt ulos löysän vatsan vuoksi. Se säntäsi syömään ruohoa! Seuraavaksi otin käteeni sakset Armin silmäkarvoja ajatellen. Ja järkytyksen järkytys, kun nostin Armin otsatukkaa. Armin silmien sidekalvot oli turvonneet niin, että geelimäinen massa tursusi ulos silmästä. Silmän sulkeminen oli käytännössä mahdotonta, ilman että tuvonnut sidekalvo jäi luomien väliin. Laskeskelin mielessäni kaikki mahdolliset vaihtoehdot. Ainoa järkevä selitys oli anafylaktinen reaktio (ajattelin ruohon syömisen liittyneen nielun turvotuseen) ... ja reaktion aiheuttajaksi epäilykset kohdistuivat vaihtumassa olevaan uuteen ruokaan. Tämä tuntui kyllä hassulta, sillä Armi ei ole ikinä ollut allerginen millekkään ruoka-aineelle, ja kyseessä oli erittäin "käytetty" ruokamerkki. Tähän kuitenkin päädyin, ja päätin syöttää loppusäkin vain Peikolle, ja Armin kohdalla pysyä visusti vanhassa. Sen verran karuja anafylaksia esimerkkejä ole työssäni nähnyt, että tiedän kyseessä olevan hengenvaarallisen tilan. Tila kuitenkin kehittyy huippuunsa nopeasti alkamisen jälkeen, joten Armin kohdalla pahimmat hetket olin nukkunut autuaasti omassa sängyssä. Näin ollen heitin koira-vanhukselle kitusiin kyytablettia, lähinnä turvotuksen laskemiseksi. 
Töissä kertasin tätä yhden anestesialääkärimme kanssa, ja hän kehoitti heittämään pois koko säkin ja varaamaan nesteytysvälineet kotiin vastaisuuden varalta. Kumpaakaan en siis saanut tehtyä. Sinnikkäästi syötin Peikolle tätä "uutta" ruokaa, eikä siinä tosiaan mennyt kuin viikko, kun tajusin antaneenni koirien kupit väärin päin. Armille Pekun ruoan ja Peikolle Armin surprise. Vahinko oli siis jo tapahtunut. Sinä yönä Jannekin oli poissa, joten pyysin Armin viereen nukkumaan. Näin heräisin ajoissa, jos jotain oireistoa ilmenisi. Huonosti nukutun yön jälkeen sain kuitenkin todeta, että mitään oireita ei ollut tullut. Eli kyse ei siis ollut ruoka-aineen aiheuttamasta anafylaksiasta. Mutta mikä tuon reaktion sitten aiheutti??? Sitäpä en todellakaan ymmärrä. Ehkä aika tuo vastauksia ... siitä olen melkein varma, että jostain tuo oli ennakkovaroitus. En vain ole saanut pähkäiltyä, mihin tuo voisi viitata. 
Toinen mikä Armissa hieman huolestuttaa on se, että Armi on alkanut läähättämään ajoittain. Armi ei ole koskaan läähättänyt paljoa. Tosi kovassa fyysisessä rasituksessa kyllä, mutta ei niidenkään jälkeen kovin pitkään. 
Armilla on tapana herätä ensimmäiseen jääkaapin oven avaukseen, ja nykyään kun se kaapin viereen itsensä kampeaa, alkaa se läähättämään. Juurikaan muulloin se ei tosin vieläkään läähättele, mutta tuo aamuläähätys on minusta huolestuttavaa. Täytynee varata Armille lääkäri, jotta ainakin sydän tulisi kuunneltua. Mitään yskimisiä tms. ei ole ollut, mutta tosiaan takaraivossa tuo omituinen kudosturvotus-episodi. 

Itse olen aina lämmennyt koiravanhuksille, ja edelleenkin vanhan koiran kanssa eläminen on niin kullan arvoista aikaa. Valitettavasti kuitenkin taka-alalla painaa vanhuuden vaivat sekä se väistämätön tosiasia, että yhteinen aika ei ole ikuista. Armi tosiaan täyttää ensi kuussa 10 vuotta, ja toivon, että se saa elää lopun elämänsä suhteellisen hyvässä kunnossa. Riippumatta siitä miten paljon aikaa sillä on jäljellä heart

maanantai, 24. syyskuu 2012

Se luvattu kuva

Vihdoin ja viimein pääsin koneelle sen verran, että sain ladattua kuvia tänne blogiin. Pekun kuvat otettu siis iPadillä, joten kuvakulmat ja mittasuhteet hieman mäessä, mutta kyse olikin nyt tästä uudesta kampauksesta. Niin ihana tuon kanssa on metsissä juoksennella, kun kotiin tulee ihan vain muutama risu (kopallisen sijaan). Saa nähdä kuinka meidän käy ... jääkö tämä Peikon pysyväksi kampaukseksi, vai yritetäänkö meillä vielä kasvattaa hevitukkaa. Mutta tässä siis Peikko lyhyt tukkaisena versiona.



Ja se omituisilla mittasuhteilla varustettu seisomakuva cheeky



Jos nyt pitkästä aikaa sitten päivittelisi vähän Arminkin kuulumisia. Armihan on varsin hyvässä kunnossa, mutta tänä syksynä on alkanut näkyä merkkejä siitä, että Armi alkaa olla jo veteraani-ikäinen rouva. Armi riehaantuu tarpeen tullen kuten nuoruuden päivinä, mutta silloin tällöin riehaantumiset kostautuu lievällä jäykkyydellä jälkikäteen. Lisäksi Armin haukkuherkkyys tuntuu lisääntyneen viimeisen puolen vuoden sisällä huomattavasti. En ole koskaan ajatelut Armin olevan millään lailla kova haukkumaan, vaikkakaan ei se kyllä vieraille haukkumattakaan jätä. Lähinnä siis toimittaa haukullaan vahtikoiran tärkeää tehtävää, ilman turhia länkytyksiä. Viimeaikoina Armilla on käynyt muutaman kerran niin, että se on luullut jonkun tulevan ja alkaa haukkua ihan vaan ajatusta. Ja minä en varsinaisesti pidä koiran haukusta ... en ainakaan turhasta sellaisesta. Pientä neuvottelua on siis vanhan rouvan kanssa asiasta käyty. Lienee kuitenkin pakko vaan hyväksyä, että vanhuus tekee tehtävänsä tällekkin rauta-rouvalle.
Toivotaan, että meidän vähäiset vanhuuden vaivat pysyisivät näissä. Aika vaikea ymmärtää, että Armi täyttää helmikuussa jo 10 vuotta surprise.


perjantai, 3. elokuu 2012

Luovutustappio

  

Oletettavaahan tämä oli, mutta en toki ollut ajatellut ihan näin varhain luovuttavani tämän asian kanssa. Todellisuus Peikon turkin kanssa tuli kuitenkin eteen, kun vietimme ihka ensimmäistä kertaa "etelän lomaa" koko perheen voimalla. Ja kun kerran lähdetään, niin oltiinkin sitten melkein kolme viikkoa reissussa. 

Eläinten hoidot oli sovittu, ja Peikon osaksi jäi täysihoito Jannen siskon (Minnan) luona Pyhtäällä. Lupasin, ettei Peikkoa tarvitsisi kammata. Urakoisin sen sitten auki reissun jälkeen. Minna taas oli luvannut Peikolle, että tämä pääsisi joka päivä Piina-siskonsa kanssa uimaan, ja tämä lupaus oli pitänyt. 

Jokapäiväinen uinti teki tehtävänsä, ja Peikon turkki (varsinkin jaloista) oli niin umpitakussa, että jouduin turvautumaan saksiin. Lopputulos oli niin roisi, että asiaan viikon arvottuani, päätin ajaa turkin alas kokonaan. Itkua nieleskellen ajelin Pexun komeaa turkkia, hokien mielessäni turkin kasvavan todella nopeasti takaisin. Lopulta Peikosta kuoriutui kuitenkin niin suloinen rimppakinttu, että en ole enää varma haluatko sille edes turkkia takaisin. No sitä on turha miettiä nyt kun turkki on muutaman sentin pituinen. Kaunis tuo on lyhytturkkisenakin, ja miksi ei olisi, kun rakenne kestää uimapukukierroksen.

Uusitalon Minnan kanssa tästä turkinhoitotoimenpiteestä jo keskustelinkin, ja olen kyllä saanut viestiä, ettei kaikki "Peikko-fanit" ole ihan tyytyväisiä tähän ratkaisuun. No mutta Peikko tuntuu olevan :) eipä kiristä takut kainalossa, kun painelee pitkin peltoja pupujen perässä. 

Kuten kaikki lienevät huomanneet meidän päivitysvauhti ei päätä huimaa. Tässä vajaan vuoden aikana onkin tapahtunut niin paljon, etten varmasti edes muista kaikkea. Ylpeinä ollaan Peikon kanssa saatu seurata Boreabrie-kennelin Peikkolasten varttumista. Minna sai kaikille pennuille mahtavat kodit. Varsin positiivisia pakkauksia tuntuvat olevan, mutkattomia ja reippaita ihmisiä kohtaan. Pentueeseen on siunaantunut jo nuorella iällä mukavasti näyttelymenestystä ja tottelevaisuuskehiinkin on ehtiväisin jo kerennyt hienolla menestyksellä.

Tämän kesän pentu-uutinen on meidän osalta ollut Ellin (Jolibumerang Bodil) pentue. Armista tuli siis kolmatta kertaa isoäiti, kun Susanna toteutti haaveensa, ja teki itselleen harrastuskoiran. Siinä samassa syntyi neljä muutakin pentua, jotka nekin ovat nyt jo löytäneet omat harrastavat kotinsa. Tässä pentueessa molemmat vanhemmat ovat varsin työorientoituneita, mikä ei suinkaan aina meidän rodussa tarkoita sitä, että pennut olisivat vanhempiensa kopioita. Yksi pennuista kuitenkin herätteli sen verran muistoja Armin lapsuudesta, että veikkaan siihen pentuun hulahtaneen jonkun verran taisteluhalua. Siis semmoista tosikkotaisteluhalua, jota ei briardeissa ihan joka päivä näe. No mitään syväluotaavaa analyysiä ei pysty tekemään pienten pentujen käyttäytymisestä, varsinkaan muutamien tuntien perusteella. Mutta aika näyttää.

Jotenkin näitä muiden ihmisten jalostuksen tuotoksia on niin mukava seurata, kun henkilökohtaisesti tuntee takana vaikuttavia koiria. Ja koska luonteen jalostaminen ei ole se helpoin asia koiranjalostuksessa, on niin mielenkiintoista nähdä mitä Elli ja Onni itsestään jättävät pentuihinsa. 

Tässä on nyt vuoden aikana nähty, että Peikon vilkkaus ja saalisvietti on ainakin jossain määrin joihinkin pentuihin siirtynyt. Toisaalta taas myös vaikuttaa siltä, että Peikko on myös jättänyt hermorakannettaan ja mutkatonta suhtautumistaan ihmisiin. Toki tuo viimeksimainitttu myös kertautuu äidin puolelta. 

Aika näyttää miten murkkuikä ja muut elämänkolhut näihin junioreihin vaikuttaa, mutta ainakin lähtökohtaisesti varsin onnistunutta porukkaa koko pentue.

Minnalle lupasin kuvia Peikosta sporttiturkissa, mutta toistaiseksi en ole kameraa käteeni saanut otettua. Espanjan reissun kuvatkin on vielä kameran muistikortilla, joten kuvan ottaminenkaan ei takaa sitä, että se tänne jossain vaiheessa saataisiin. Mutta lupaus on lupaus, joten yritän kunnostautua kuvan ottamisessa.

Jatkoa odotellessa ...

keskiviikko, 21. syyskuu 2011

Selectionnea kotona ja maailmalla

No niin ... koska lukijatkin alkavat jo huomauttelemaan hitaasta päivitystahdista  , niin täytynee kirjailla jotain ylös muistin perukoilta.

Jos nyt aloitetaan vaikka omasta erkkari-selectionne-tapahtumasta. Itse en ollut tänä vuonna(kaan) koiria paikalle ilmoittanut. Niinpä, minkä koiran olisinkaan ilmoittanut ... sillä Peikollehan lupasin jo armahduksen näyttelyistä ja Armihan on totaalikesäturkissa. No mutta omat koirat siis jäivät kotiin, ja näin ollen pystyin lupautumaan myös töihin tapahtumaan. Annamari arpoi minulle pestin sel-tapahtuman kehäsihteerinä, joten erikoisnäyttelypäivän sain olla paikalla ihan turistina.

Marika tunnollisena kasvatinomistajana päätyi taas tuomaan Hiisin paikalle. Mielessä Marikalla oli erkkariin osallistuminen, mutta koska Hiisi täyttää Suomen selectionnen vaatimukset katsoin itse antoisammaksi saada koirasta arvion sel-kaavakkeella. Selectionnessa koira mitataan ja arvio suoritetaan hieman eri kantilta kuin näyttelyssä. Lähinnä ajatellen olisiko arvioitavalla koiralla rodulle jotain annettavaa (otttaen huomioon kulloinkin rodussa esillenousevat ongelmat).

Toisaalta myöskin tunnistan Hiisin taipumuksen pälyillä ja ahdistua muista uroksista, joten ajattelin selectionnen olevan koiralle "armollisempi".  Hiisi ei ole näyttelykoira, joten en näe mielekkäänä yhden erikoisnäyttelyn vuoksi alkaa rankomaan esim. häntää alas. Selectionnessa koira taas juoksutetaan yksittäin kehässä, mikä taas poistaa Hiisin kaltaiselta koiralta painetta nostaa häntää muiden poikien vuoksi.

Ongelmana oli vain se, että minä olin tapahtumassa töissä. Luonnollisesti en voinut olla samassa kehässä Hiisin kanssa, joten sovimme Annamarin kanssa, että menisin siihen kehään johon arpaonni ei Hiisiä sijoittaisi. Näin ollen itse pääsin Patrick Jacoulotin kehään harjoittelemaan ranskaa, kun Hiisi taas pääsi arvioitavaksi Christiane Combyn kehään. Toinen ongelma oli Hiisin esittäjä. Kerroin Marikalle, etten pystyisi Hiisiä esittämään (kuten aiemmin olemme tehneet). Marika päätti kuitenkin ilmoittaa Hiisin selectionne tapahtumaan, ja painostaa jonkun kokeneemmista kavereistaan esittäjäksi. Asia ei kuitenkaan ratkennut näin helposti ... sunnuntaihin asti handleri oli epäselvä. Marika oli lopulta kysynyt Annaa, joka oli lupautunut esittämään Maran. Hiisin (ja varsinkin Marikan) ainoa toive oli että pojat olisivat eri aikaan kehässä (mieluiten samassa). Viimeiseen asti Sini oli ns. hälytysvalmiudessa (toki jo valmiiksi paikanpäällä), jos Anna ei Hiisiä pystyisi viemään.

Aikataulut kuitenkin olivat meille suotuisat (ja Marika ja Sini pääsivät pälkähästä). Anna lupasi viedä pojat peräjälkeen kehään. Oma tavoitteeni oli saada Hiisille ERI laatuarvostelusta. Tiesin sen olevan mahdollista, mutta mikään ei koskaan ole itsestäänselvää. Sivusilmällä yritin vilkuilla Hiisin esiintymistä oman kehäni pyörityksen ohessa. Ja niin kauniisti Anna Hiisiä veikin! Sain huokaista helpotuksesta kun kuulin koiran saaneen erinomaisen ... tavoitteet täytetty!

Kun erinomaisen arvosanan saaneet urokset pääsivät yhdessä kehään,  olin jo henkisesti valmistautunut ongelmiin Hiisin hännän kanssa. Alkuun menikin oikein hyvin. Aika nopeasti huomasin Hiisin pyrkivän nostamaan häntäänsä, vaikkakin Anna sen hyvin sai aina haltuunsa tuomareiden siilmän alla.

Mutta kuinka ollakkaan, sama häntäongelma ilmeni kaikkien urosten kohdalla. Näin ollen tuomarit puhalsivat pelin poikki, ja kehästä heitettiin ulos vain ne, jotka olivat kantaneet häntää korkealla jo yksilökehässä. Mitään Ranskan selectionnen tyylistä juoksutusta ei siis nähty ... sillä muuten kehään ei olisi ehkä jäänyt yhtään urosta? Näin Hiisi sai kuin saikin selectionne-arvon. Kaikista kasvattajan uumoiluista huolimatta (pessimisti ei pety ).

Tuomarimme laittoivat urokset vielä "paremmuus" järjestykseen, jolloin Hiisi tempaisi "mustana hevosena" ykköspallille! En todella olisi voinut kuvitella tätä villeimmissä unelmissakaan. Toki Hiisi on itselleni yksi kauneimipia briardeja, mutta kasvattajana osaa myöskin katsoa koiraa kriittisesti. Näin kuitenkin kävi ja BIS koiran valinnassa Hiisi-Biisi päätti vielä kiillottaa mitaliaan BIS- koiraksi. Nyt  kehässä vastassa oli tyttökoira, joten hännän kanssa ei enää ongelmia ollut.

Isot kiitokset Hiisin saavutuksesta kuuluu Annalle, joka taituroi Hiiisin esiintymisen parhaimmilleen, sekä Marikalle joka jaksoi raahata "aarteensa" paikalle.

Muuten viikonloppu sujui rattoisesti. Riesa esiintyi tällä kertaa Ulla-Majn käsissä, ja sekin mielestäni esiintyi todella kauniisti (jotkut vaan osaa esittää koiria paremin kuin toiset). Riesan karhea turkinlaatu aiheuttaa ongelmia, eikä siitä saa kiiltävää tekemälläkään. Nyt kuitenkin laitoimme Annan ohjeiden mukaisesti öljyhoidot Riesan turkkiin, joten se pysyi edes jollain lailla aisoissa. Riesa sai erinomaisen ja oli sillä hilkulla, että olisi sijoittunut avoimessa luokassa neljänneksi ... mutta ei. Tähän ollaan kuitenkin tyytyväisiä. Riesa on laadukas narttu (henkisesti ja fyysisesti), mutta ei toki mikään näyttelytähti.

Yhdistyksen iltajuhla oli mukavatunnelmainen ja ruoka oli hyvää! Kovasti mieltä lämmitti yhdistyksen jakamat "kunniamitalit" tai miksi niitä kutsuisi. Ajatella reippaasti yli viisitoista vuotta yhdistyksen erilaisia pestejä on tullut pyöritettyä. Tarkkaanottaen aloitin yhdistysurani ennen kuin kotona oli edes omaa pentua . Uudenmaan paikallisjaoston johtoryhmä vuodelle 1994 valittiin vuoden 1993 lopussa, ja siihen jouduin ikäänkuin vahingossa. Ensimmäinen  Pummi-briardini tassutteli kotiin maaliskuussa 1994. Uhhuh! Niin se aika rientää. Vuosien väliin mahtuu paljon elettyä elämää, mutta vain neljä kuukautta ilman briardia talossa.

Tästä voidaankin sitten siirtyä kätevästi rodun kotimaahan, ja Ranskan selectionne -tapahtumaan, joka järjestettiin tänä vuonna lähellä  Saksan rajaa. Sinin kanssa olimmekin jo ajoissa varanneet lennot Frankfurtiin ja hotellinkin paikanpäältä. Alustavasti tiesin vakikävijöiden suunnittelevan matkaa samaan suuntaan, mutta lopulta Suomalaisten määrä nousikin varmasti ennätyskorkeaksi. Paikalla oli minun ja Sinin lisäksi Noora, Pipsa, Pia, Mane, Maikki, Virpi, Taina sekä Virpin miesystävä. Eli kaikkiaan kymmenen suomalaista! Koiria mukana oli ainoastaan Manella, mutta nekin edustivat niin hienosti, että tässä ehkä laatu korvasi määrän. Suomeen saatiin yksi selectionne koira lisää, ja melko pitkä aika onkin vierähtänyt siitä kun suomalaisen kasvattama briardi tämän arvostetun tittelin itselleen saavuttaa. Hienoa !

Melko suuri osa viikonlopusta vietettiin luonnetestikehän laidalla. Itse olin varsin yllättynyt siitä, että useampi koira vaikutti pidättyväiseltä ja osa suorastaan aralta. Mielestäni tätä piirrettä ei ole näin selkeästi näkynyt ennen. Toisaalta koiramateriaalikin oli hieman erilainen kuin muina vuosina. Ranskalaisia koiria oli itseasiassa hyvin vähän verrattuna muihin vuosiin. En usko, että ranskalaiset koirat tänä vuonna suoriutuivat sen paremmin, kuin muun maalaisetkaan, mutta ehkä materiaali tosiaan oli hieman jotain muuta ... tai sitten rodussa on tosiaan tapahtumassa jotain ... ikävää?

Luonteisiin ei tietyissä Euroopan maissa kiinnitetä kyllä juurikaan huomiota. Tai jos kiinnitetään, niin haetaan taas niin erilaisia ominaisuuksia, ettei loppulukema ole ihan sitä mikä briardin (omasta mielestäni) tulisi olla. Itse en koe, että briardin tarvitisi olla mikään tykki palveluskoirakentillä (toki sydämeni aina läikähtää kun sellaisen näen), mutta jonkunlaiseen normaalielämään koiran tulisi pystyä. Jos pääkopasta puuttuu liikaa toimintakykyä, ei siihen tarvita paljoa terävyyttä ja pidättyväisyyttä että koirasta tulee kävelevä pommi. Ja näistä tuo pidättyväisyys/arkuus on se joka tuntuu tupsahtavan esiin yllättäenkin.

Mitään pommeja ei siis esiin tullut ... mutta ominaisuuksien puutetta paljonkin. Tiedän, ettei jalostus ole helppoa, mutta pettynyt olen nähtyäni nyt monessa sukutaulussa isänä koiran, joka mielestäni selkeästi on pidättyväinen ja toimintakyvytön ... vaikkakin kaunis . No valintoja täytyy tehdä, ja kukin vastaa omistaan. Ulkomuoto on kuitenkin paljon helpompi jalostaa, kuin luonneominasuudet. Älkääkä nyt ajatelko, että tämä tuli kokemuksen syvällä rintaäänellä, yhden pentueen kokemuksella. Ei, kyllä tämä on ihan kokeneen lintukoirakasvattajan suusta kuultua. Mielipiteeseen on vaan todella helppo yhtyä .

Itse lähden näille matkoille aina lähinnä tapaamaan tuttavia sekä katsomaan josko se unelmien briardi löytyisi tänä vuonna. Aina joskus niitäkin matkoillaan näkee . Tällä kertaa se unelmien koira jäi tulematta paikanpäälle, jos ei lasketa mustien urosten serttivoittajaa Forte Negro at Gilcru Duavariusta. Nimestäkin voi päätellä, että koira asuu Britanniassa, vaikka tuontikoira onkin. Koira on Angus-Karhun jälkeläinen ja erittäin vaikuttava sellainen. Harmi vaan ... koira on musta ... no jaa liekö sillä väliä.

Tänä vuonna saimme myös kokea uskomattoman rankkasateen juuri kun urosten sert oli saatu jaettua. Pilvet, jotka olivat koko iltapäivän kerääntyneet vuorten juurelle vaihtoivat äkkiä suuntaansa, ja vyöryivät järkyttävää vauhtia kohti näyttelyaluetta. Yhtä nopeasti alkoi myös sade, joka kasteli sadasosa sekunnissa kaiken mikä ei ollut suojassa (mm. äänentoistolaittteet). Koirakerhon talkoolaiset olivat ainoat jotka jäivät ulos, hekin pakon sanelemana roikkumaan kanttiiniteltassa kiinni, jotta tuule ei tempaisi niitä mukaansa. Hetken näytti siltä, että kanttiiniteltta ja sitä pitelevät ihmiset lähtevät myrskyn mukaan, mutta onneksi pahin myrsky tyyntyi nopeasti, ja tilanne rauhoittui. Tuomarikolleegio kuitenkin päätti lopettaa näyttelyn siihen. BIS-koira jätettiin valitsematta kuin myös kasvattaja- ja jälkeläisluokat esittämättä. Näin siis tällä kertaa.

Muuten viikonlopun saldo jäi enemmänkin sosiaalisen kanssakäymisen puolelle. Hulvattomia hetkiä tuli taas vietettyä porukalla. Ja kaikennäköisiä kommelluksiakin mahtui matkan varrelle. Sinille iso kiitos matkaseurasta, ehkä Sinille tuli enemmänkin "ahaa" -elämystä tulevaisuuden suunnitelmiin ja kiitos myös kaikille muille meidän kanssa viikonlopun viettäneille. Naurettua tuli niin paljon, että tällä taas jaksaa pitkään!

Päivitystahdista johtuen aika moni asia jäi kirjailematta, ja nämä sel-tapahtumatkin hieman pintapuolisesti. Päivän piristykseksi laitan kuitenkin yhden hollanninpaimenkoiran (Karesaran Z´Spike) MH-kuvauksen. Itselläni oli kunnia toimia testinohjaajana kyseisessä kuvauksessa, ja koira oli kerrassaan uskomaton!

karesaran.kuvat.fi/kuvat/ZSpike+MH/

Että silleen