Jo viikon ajan suuri huoli on varjostanut perheemme arkea. Viime maanantaina pieni punainen itämainen kissamme, Unja, oli päässyt ulos - eikä sitä sen koommin ole näkynyt. Unja on periaatteessa sisäkissa, mutta kesäisin se on välillä piipahdellut pihalla. Näilläkin reissuilla Unja on aina pysytellyt "huutoetäisyydellä", tullen aina kun sitä huutaa. Unjaa on etsitty erilaisin pelastuspartioin. Viime viikolla kävin aamuin ja illoin metsän läpi huhuillen. Alkuun otin mukaan vain Armin, sillä Armi ei jahtaa kissoja, mutta nostaa kyllä jäljen jos sellainen sattuu löytymään. Lopulta otin mukaan myös Peikon (joka jahtaa kissoja) siinä toivossa, että Peikko ajaisi Unjan liikkeelle. Turha toivo... Unja ei ole käynyt lähimaillakaan moneen päivään. Hugo-balineesimme on kotona ihan onneton. Alkuun huusi ihan "suoraa huutoa" yksinäistä oloaan. Alkupäivinä otin Hugonkin mukaan, jos sen itkut saisi Unjaa hakeutumaan kotiin päin. Hugo pötkötteli kantohäkissä sanomatta sanaakaan. Eli se siitä avusta.

Viime viikko meni itkuisissa merkeissä. Loppuviikosta päätin aktiivisesti työntää asiaa pois mielestä. Kaikki voitava on tehty; Ilmoitukset laitettu, kissataloon ilmoitettu kadonnut kissa jne. Lasten kanssa on vaivihkaa asiaa puhuttu, mutta pääasiassa käännetty huomiota muihin kesäasioihin. Eniten huolettaa herkkä Kaapo (4v.), jolle Unja oli aivan erityinen ystävä...

Ennen Unjan katoamista käytiin viikko sitten sunnuntaina taas tottistelemassa porukalla. Turvesuon kentällä koettiin "ikimuistoinen" paikallamakuuepisodi. Juuri kun olimme laittamassa koiria paikalla makuuseen Annamari kysyi "ei kai tuo kuumailmapallo tähän aio laskeutua!?". No se riski otettiin, ja itse painelin puskapiiloon seurailemaan tapahtumia. Jättimäisen pallon laskeuduttua maanpinnalle alkoi rivistössä tapahtua ... yksi toisensa jälkeen älähti ja pölähti päälle "kaatuvaa" ilmiötä. Paitsi Armi... Armi makasi tyynen rauhallisena katsoen siihen suuntaan mihin minä katosin. Mietin jo onko koira hetkessä kuuroutunut ja sokeutunut, kunnes Armi hitaasti käänsi päänsä taaksepäin pallon suuntaan. Yhtä rauhallisesti Armi käänsi päänsä myös takaisin päin alkuperäiseen suuntaan. Ilmeisesti Armille on yhdentekevää, jos taivas putoaa niskaan paikallamakuun aikana :D

Tiistaina Peikko oli jälleen paikkaamassa Armia hakutreeneissä. Ajattelin omaksi huviksi jatkaa tuuli-ilmaisuilla. Ensimmäinen oli epätoivoinen räpellys, johtuen monesta eri tekijästä. Alkaen siitä, että metsä oli "pullollaan" jonkun vieraan kreppimerkkejä, joten edetessämme oli mahdoton sanoa, minkä krepin juurella maalimies pötköttäisi. Ja tietysti suunnistettiin väärää kreppiä kohti. Lopulta seisoskelimme maalimiehen vierellä ja Peikko tähyili metsään, että mitäs sitten. Lähinnä ehkä yrittäen olla huomaamatta maalimiestä. No tällä kertaa Peikko ei kuitenkaan "pelästynyt" maalimiestä vaan lopulta valitsi toimintamalliksi hypätä maalimiehen syliin rakastavalla otteella. Itse naureskelin jo, että tästä EI tule MITÄÄN. Laura lohdutteli, että hwu Pertilläkin meni varmaan kymmenen kertaa, ennen kuin lamppu syttyi.

Siirryttiin kuitenkin haistelemaan myös seuraavan maalimiehen tuulen tuomia tuoksuja. Olipa kertakaikkiaan sydäntä lämmittävää nähdä, kuinka Peikko jo melko kaukana nappasi hajun. Määrätietoisesti, nenä ylhäällä Peikko paineli suoraan maalimiehen syliin (karsitaan tätä sitten myöhemmin). Hiisi-veikkaan verrattuna Peikon tuuli-ilmaisutaival ei lähtenyt käyntiin niin lahjakkaan oloisesti, mutta ilmeisen nopsaan poitsu idean jokatapauksessa oivalsi. Ehkä tuo peräkammarin poikakin jotain osaisi, jos sille mahdollisuus annettaisiin...