Kaksi päivää on Unjaa itketty, ja yht'äkkiä yllättäen Unja istuu ulkotuolissa sisäänpääsyä odottaen. Siis ei ole totta. Jonkun pieni punainen kissa on nyt haudattu meidän pihamaalle punaisen hautakiven alle. Karri, ainoa lapsista joka ei nähnyt ruhjottua kissaa, vielä vannotti että ollaanko ihan tosi varmoja, että se oli Unja. Ja me olimme ... todennäköisyys, että samaan aikaan Unjan katoamisen kanssa joku toinen punainen tyttökissa jäisi auton alle, on häviävän pieni. Tällä kertaa Unjan retki kesti viisi päivää...

Tämän tragedian seurauksena tuli hyvin esille omien lasten tapa surra kukin omalla tahollaan. Kaapo (5v.), joka oli autossa kissan löytyessä, halusi välttämättä nähdä kissan. Kaapo itki hetken aikaa lohduttomasti. Istuin loppumatkan Kaapon vieressä, mutta lopulta lohduttajan roolissa oli Kaapo. Sinnikkäästi pieni poika piti äidin kädestä kiinni ja silitteli toisella kädellä äidin ulinakohtausten yltyessä. Kaapolle oli tärkeä teknisesti selvittää tapahtumien kulku, eikä selvityksistä meinannut tulla loppua. Myös hetki, jolloin Kertulle kerrottaisiin, tuli Kaapolta tarkkaan pohdittua. Heti kun päästiin autoon Kaapo sen laukaisikin "Unja on kuollut" ... yksinkertaisesti.

Kerttu (7v) potee kuin äitinsä; Itkusta ei meinannut tulla loppua, illalla itkettiin jo Armin lopetettua pikku pentuakin. Kun kerran itkemään aletaan, niin tuskassa voi rypeä hieman pidempäänkin. Kertun aloitettua itkunsa autossa, ilmoitti Kaapo selvällä suomen kielellä "Mä en kyllä enää jaksa tota ulinaa". Nuoren herran empatiavarastot olivat ehtyneet kolmen tunnin automatkaan äitiä lohduttaessa.

Karri (10v.), perheen huonoin surija, varmisti ensin onko asia täysin varma, ja sen jälkeen sulkeutui. Karri on ollut aikanaan menettämässä Hippua ja Pummia, ja näiden kokemusten perusteella jo tiesinkin, että Karri on se jota asiat jäävät vaivaamaan. Aiemmin Karri on sulkeutunut ja ahdistus on purkautunut vasta viikkojen kuluttua. Tällä valtava ahdistus jäi näkemättä ... hyvä niin.

Uskomaton juttu...